Vaimovanhus katsoa tuijotti kättä, katseli nuorukaista, etsi tuttuja piirteitä ja oli hetkisen epätietoisena sanomattoman neuvoton. Viimein hän ei enää voinut epäillä, ja hänen tunteensa puhkesivat ilmi tavalla, joka taaskin muistutti lohikäärmettä.
— Mutta hänhän se on! puhkesi hän sanomaan. Meidän oma Yrjömmehän se on, rakas, pikku, kiltti Yrjö. Missä olivatkaan silmäni? — Ja senjälkeen hän ihastuksesta hurjana sulki Yrjön syliinsä ja melkein tukahdutti hänet suuteloillaan.
Jaakko astui sisään ja pysähtyi kummastuneena katselemaan.
— Kuulkaahan nyt, matami — murisi hän ollen siinä anteeksiannettavassa uskossa, että hänen vanha vastustajansa oli joko vuorostaan tullut hulluksi tuossa hulluuden kodissa tai aikoi jotakin pahaa — mitä teillä onkaan mielessä? Ettekö häpeä käyttäytyä noin sopimattomasti kruunun upseeria kohtaan? Ettekö näe, että hän on haavoittunut?
— Onko hän haavoittunut? Meidän Yrjömme, onko hän kipeä? Pitäkää kiinni suunne, minä kyllä ymmärrän moiset asiat, me teemme hänet jälleen terveeksi, me olemme osanneet parantaa pahempiakin. Niin, kas, miten kalpea hän on, poikaparka! Yrjön pitää heti paikalla käydä levolle; minä tutkin rakasta, kipeää päätä. Ei kapteenin huoneeseen; panisinko minä oman poikani siihen hirveän synkkään huoneeseen, jossa yksin tuolitkin ovat järjiltään! Tähän täytyy hänen käydä levolle, tässä on valoisaa ja hyvä olla, tässä tulee hän terveeksi. Verna muuttaa minun luokseni. Niin … käy siihen sohvalle, rakkahin poikani! Kyllä sinusta kohta taas mies tulee. Odotammehan joka hetki tohtori Ekströmeriä.
— Yhtä hyvin voitte huutaa seinille, murisi Jaakko. Hän ei kuule sanaakaan.
— Eikö hän kuule? Mitä loruatte; Yrjöllä on korvat sellaiset, että hän kuulee vaikka ruohon kasvavan. Kylläpähän minä tiennen, ketä heistä Jumala on rangaissut kuuroudella, ja nyt on kaikki taas oikealla kannallaan. Etkö ole huomannut mitään kummallista, Yrjö? Verna kuulee!
— Mutta hän ei kuule enää! selitti Verna merkein.
— Mitä hullua? Niinkö pahoin on kipeän pääraukan laita? No, se menee ohitse, se ei tee mitään, röhkää se vain on. Käy pitkäksesi, Yrjö!
— Minä arvelen, että voisitte tarjota hänelle jotakin syötävää, virkkoi kornetti, tällä kertaa aikomatta luopua niistä oikeutetuista vaatimuksista, mitä hänellä oli talon vieraanvaraisuuteen nähden.