— Artisokkia! huudahti vapaaherratar Wrede johtaen rakastettavasti heti ensi tilassa puheen pois ikävistä muistoista. — Siis aivan kuin Rooman keisari Salonassa! Saanko vaivata teitä, armollinen kenraalitar, tilaamaan niitä minulle Linköpingistä? Artisokat ovat minun parasta herkkuani.
— Te imartelette miestäni; hän kyllä ihastuu, kun saa lähettää näytteitä taidostaan. Mutta Salonan keisaria mainittaessa … kuinka onkaan urhoollisen ritarini pyhän Yrjänän laita? Oletteko vieläkään vapauttanut lumottua prinsessaa?
— Hän seisoo tässä, armollinen rouva, osoittamassa teille nöyrää kunnioitustaan.
— Mitä? Neitikö olisi?… Cecile! Luutnantti Ros on voittanut sinun hansikkaasi.
Nuori nainen teki kauniin kumarruksen, melkein yhtä syvän kuin menuetissa, ja sanoi nauraen tyytyvänsä palkintotuomarin päätökseen, jos luutnantti vielä piti hänen mitätöntä panttiaan niin suuren kunnian arvoisena. Yrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että tumma puna puhui toista kuin hänen ilvehtivä äänensä, ja samassa silmänräpäyksessä kohosi purppura myöskin Vernan poskille. Kaksi kilpailijaa — tanssiaislemmitty ja luonnonlapsi — katsahtivat nopeasti toisiinsa ensimmäisen ja viimeisen kerran Aachenin ruusutarhassa.
— Cecilen huomautus on oikea, virkkoi kenraalitar. Ehkä muistanette, luutnantti, ehdon, joka tohtori Ekströmerin mielestä oli mahdoton täyttää. Ritarini oli pysyttävä naiselleen uskollisena kolme viikkoa.
— Luullakseni on se ehto täytetty, Yrjö vastasi. Se onnellinen, joka on vapauttanut prinsessan, ja se vielä onnellisempi, joka on voittanut neiti Almsköldin hansikkaan, en ole minä. Se kadehdittava onni on tullut tohtori Ekströmerin osaksi.
— Mitä? Ekströmerinkö? Kuinka se on mahdollista.
— Kun nuori henkilö on viettänyt elämänsä pimeässä vankilassa — kun taitava lääkäri avaa vankilan portit — kun hän sanoo sille rakastettavalle ja onnettomalle vangille: ole vapaa, astu ulos maailmaan, nauti elämästä, nuoruudesta ja vapaudesta saman oikeuden mukaisesti kuin me muutkin kuolevaiset — niin eikö hän ole se, joka on purkanut lumouksen, vapauttanut vangin ja voittanut kalliin pantin, mitä kaksi taitamatonta kilpailijaa turhaan on tavoitellut?
Syntyi äänettömyys, jonka aikana pilkallinen hymy katosi neiti Cecilen huulilta ja kenraalitar kätki neuvottomuutensa ainaisesti uskollisen viuhkan taakse. Hän katsoi Vernaa, katsoi Yrjö Rosia, ymmärsi uuden tappionsa ja oli kyllin ylevämielinen tyytyäkseen siihen, kuten täydellinen maailmannainen ainakin.