— Näetkös nyt, miten lapsellinen hupsu olet! Enkö minä ole sinun veljesi? Ainoastaan sentähden en ole tähän asti välittänyt oikeuksistani, koska sinä et ole tarvinnut minun suojelustani. Ekströmer on sinun holhoojasi, enkä minä … mielelläni muuta nimeä.
Nuori tyttö piirteli päivänvarjollaan kuvia hiekkaan. Toista käytävää myöten lähestyi neljä naista, jotka olivat kävelyllä kylpynsä jälkeen. Siinä oli vapaaherratar Maria Wrede, syntyjään Sparre, jonka äskettäin Uudenmaan jalkaväkirykmentin ja rakuunain everstiksi nimitetty puoliso, sittemmin sotamarski, kreivi Fabian Wrede, oli valtakunnan etevimpiä ylimyksiä. Ylhäistä, hienoa, viehättävää, tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempaa vapaaherratarta seurasi kaksi muuta naista, jotka niinkuin hänkin kuuluivat ylhäisiin seurapiireihin. Heidän takanaan asteli vähän kainona vähän matkan päässä nuori kamarineiti, jota emme varsin helposti tuntisi Salmelan talon entiseksi veitikkamaiseksi kasvatustyttäreksi Helka Sundhageniksi.
— Kas, tuossahan ovat pakolaiset, joita turhaan etsin kylpylaitoksesta! huudahti vapaaherratar iloisesti, huomattuaan nuo kaksi, jotka olivat istuutuneet penkille. — Sallikaa minun esitellä kenraalitar Kaulbars … neiti Almsköld, joka on äsken saapunut Aacheniin … neiti Anckarström … luutnantti Ros!
— Minua ihastuttaa teihin tutustuminen, nuori neiti, virkkoi kenraalitar leveään, miellyttävään tapaansa, jonka Yrjö Ros varsin hyvin tunsi.
Hän oli kärsinyt ja vanhentunut melkoisesti noina kahtena vuotena; tohtori Ekströmer olisi muistuttanut, että neljänkymmenen iän ei tarvinnut odottaa kuudenkymmenen ikää parantuakseen. Mutta kuitenkin oli vielä jotakin jäljellä entisestä Loviisan tanssiaisten hallitsijattaresta.
— Mitä luutnanttiin tulee — kenraalitar jatkoi — niin muistelen, että olemme nähneet toisemme ennenkin. Ehkäpä erehdyn.
— Armollinen rouva — Yrjö vastasi ja suuteli kunnioittavasti kukistuneen ylhäisyyden kättä — älkää pitäkö minua niin kiittämättömänä, että voisin unohtaa sen hyvyyden, mitä te olette osoittanut minulle!
— Hyvä luutnantti — kenraalitar virkkoi yhtä lämpimästi kuin ainakin neljänkymmenen ikäinen, ehkäpä vähän lämpimämminkin — jos kukaan on maksanut velkansa, niin olette ainakin te. Tiedättekö, armollinen vapaaherratar, että tämä nuori mies on noussut kuolleista? Minä en voi koko elämänikään kiitollisuudella palkita Kaipiaisten hautaa. Mutta kuinka tapaan minä teidät täällä, luutnantti? Toivoakseni ei haavasta ole koitunut terveydelle vahingollisia seurauksia?
— Minun täytyi pysyttäytyä sodan loppuaikoina Viaporin puolustusväessä, ja Aachenin rikkikylvyt huuhtonevat viimeisenkin ruudinsavun haavoitetusta päästäni. Kuinka hänen ylhäisyytensä kenraali voi?
— Niinkuin saattaa voida, kun ei ole tullut mestatuksi. Tiedättehän, että kuninkaallinen majesteetti armahti urhoollisen sotilaan, joka täytti velvollisuutensa, sillä tavoin, että hän menetti vain virkansa ja päällikkyytensä. Mieheni kasvattaa artisokkia Linköpingissä, ja se on hänen mielestään tuotteliaampaa kuin kuninkaan palveleminen.