— Luullakseni on, mutta ei niin paljoa kuin meillä.
— Samapa se, minä tahtoisin asua täällä kaikki vuodenajat, tietääkseni aina olevani rikas. Voitko sinä kuulla ruusujen tuoksun, Yrjö?
— Kuullako tuoksun? En, sinähän sen vain voit kuulla.
— En minäkään voi enää niinkuin ennen. Mutta tarkkaa: etkö todellakaan kuule hiljaista musiikkia?
— Kyllä, minä hengitän voimakasta tuoksua. Heikot henkilöt saattavat siitä saada päänkivistystä.
— Ei, ei niin. Minä en tiedä, onko se laulua vai puhetta, mutta selvästi minä sen kuulen. Miksi sinä naurat, kun minä sanon ruusujen puhuvan?
— Sentähden, että sinä olet rakastettavin pikku lapsi, mikä koskaan on nähnyt yhdeksäntoista suven ruusujen kukoistavan. Sinä kadehdittava, joka vielä voit nähdä Jumalan äänen käyskentelevän puutarhassa.
— Etkö luule minun sitä useinkin ajatelleen? Se mikä sinun mielestäsi on näkemistä, kuulemista, haistamista ja maistamista, sen kaiken minä tunnen, niinkuin se olisi vain yhtä. Minä tunnen mieltymystä tai vastenmielisyyttä paljostakin, jota en voi käsittää millään aistimilla. Minä tunnen muutamia kohtaan ystävyyttä ja toisia kohtaan vastenmielisyyttä, enkä tiedä miksi. Minä tuntisin sinun läsnäolosi, vaikka minulla ei olisikaan mitään ulkonaisia aistimia. Miksikä sinä naurat minulle?
— Ei, anna anteeksi! Sinä olet lapsi sydämeltäsi, et ymmärrykseltäsi. Sinä olet ajatellut paljon ja oppinut paljon sinä yhtenä vuotena, jolloin asuit Elimäen pappilassa ja luit yhdessä Helka Sundhagenin kanssa. Sinä yhä ajattelet ja opit vielä sittenkin, kun lähdit vapaaherratar Wreden suojeluksen alaisena Helkan seurassa tänne vakaannuttamaan terveyttäsi. Mutta sittenkään et vielä käsitä elämää semmoisenaan kuin se on. Sinusta tulee kerran hyvän miehen vaimo…
— Minä tyydyn sinuun enkä tahdo ketään muuta.