— Hyvä. Olkoon menneeksi kananpoikapaistista!
Kohta saapuivat reki ja metsästäjät onnellisesti taloon, aamiainen pantiin pöytään ja nautittiin ansionmukaisin ylistyksin. Kun tämä tärkeä valmistus oli hyvin saatu suoritetuksi ja Jaakko lähtenyt tapansa mukaan ajamaan Martin, tallirengin, päähän edes vähänkään hevosten-sukimistaitoa, istuutui Yöjärven entinen velho entisen jättiläisen nahkasohvaan, avasi kultarasiansa merkitsevästi napsauttaen sen kanteen, otti salaperäisen panoksen nuuskaa ja sanoi:
— Kuningasta on ammuttu.
— Mitä! huudahti Yrjö hämmästyen.
— Kuningasta on ammuttu vasempaan kylkeen maaliskuun 16. päivänä oopperan naamiohuveissa. Hän elää vielä … onpa joillakuilla toivoa haavan paranemisestakin, mutta minä uskallan sitä epäillä. Kaksi luotia, raehauleja ja nauloja, eikä kaikkia saada poiskaan. Ei saa olla perhonen, vaan hevonen tai Kaipiaisten rakuuna, kestääkseen kaiken tuon.
— Onneton kuningas … niin loistava, niin jalomielinen … niin rakastettu ja niin vihattu!
— Yrjö, minä muistelen sinun kerran lorunneen vähän sivu suustasi niinkuin kaikki muutkin.
— Oh, kukapa ei ole puhunut tyhmyyksiä? Ja nyt minä iloiten antaisin henkeni Kustaa-kuninkaan edestä.
— Kunnon poika, sen minä kyllä uskon. Nuo kuulat tekivät mustan reiän
Ruotsin valtakuntaan. Kenenkä luulet ne ampuneen?
— Kenenkö? Kelvottoman konnan, jonka nimi saastuttaa ihmiskuntaa!