— Hänen nimensä on Jaakko Juhana Anckarström. Yrjö hypähti kalveten pystyyn ja katsoi, että viereiseen huoneeseen vievä ovi oli tarkoin kiinni.

— Tarpeetonta — lisäsi tohtori tyynesti — se on jo yleisesti tunnettu asia; minä kerron sitten sinulle koko tapauksen. Kiitä nyt onneasi, poika, että tottelit neuvoani ja pidit nimen, jonka olet löytänyt maantieltä. Mitä tyttöön tulee…

— Vernaan!

— Tietysti hän ei voi pitää niin veristä ja häväistyä nimeä. Yksinkertaisinta olisi, että hän vaihtaisi sen niin pian kuin mahdollista menemällä naimisiin.

— Te olette oikeassa. Hänen pitää vaihtaa nimensä, mutta miten? Me myymme Yöjärven, me matkustamme ulkomaille, asetumme Saksaan tai Sveitsiin ottaen toisen nimen…

— Mekö? Yhäkö me? Ja mistä sinä, hyvä herraseni, olet saanut oikeuden määrätä, mitä meidän pitää tekemän? Jos kukaan muu kuin tyttö voi sanoa me, niin se luullakseni on holhooja. Ja hänen ajatuksensa on, että Vernan pitää vaihtaa nimensä miehen nimeen.

— Tohtori … tahdotteko te sitten tehdä minut ihan mielettömäksi? Täytyykö minun tunnustaa teille, mitä teidän jo ammoin olisi pitänyt aavistaa, että se, mikä minulle ei ole kolmeen vuoteen antanut rauhaa öin eikä päivin … mikä ei minulle ole koskaan suova vähääkään rauhaa ja mikä tähän asti on enemmän kuin mikään päähän tunkeutunut raudansälö estänyt minua täydellisesti paranemasta … on juuri se, etten minä voi Vernalle antaa omaa nimeäni. Ettekö sitten ymmärrä, että veli ja sisar, jotka ovat toinen toiselleen kaikki kaikessa eivätkä kuitenkaan voi koskaan olla muuta kuin veli ja sisar, että he ovat tuomitut koko elämäkseen väärään asemaan? Kellekä minä antaisin Vernan? Kellekä hän antaisi itsensä? Teillekö ehkä, tohtori? Älkää pettykö! Te olette kunnioitettu mies, te olette meidän rehellinen ystävämme, ja jos kiitollisuus koskaan voisi vaihtua rakkauteen, sanoisin minä vielä kerran teille: ottakaa hänet! Mutta se on mahdotonta. Verna on kuoleva naimattomana niinkuin minäkin. Pois hänen täytyy päästä tästä maasta, missä hänen nimensä on häväistys. Ja minä seuraan häntä. Minä olen löytänyt toisen tarkoituksen elämälleni kuin sodan uhkapelin.

— Vai niin. Kukapa olisi moista uskonut tanssiaissankarista Yrjö
Rosista? No, lähde vain, minulla on taskussa virkaerosi.

— Mitä sanotte? Joko nyt? Minä odotin sitä vasta ensi avovedellä
Tukholmasta.

— Minä sain sen Helsingistä everstiltäsi. Se tuli saman lähetin mukana, joka toi sanoman kuningasta vastaan tehdystä murhayrityksestä. Luultavasti oli sinun erokirjasi viimeisiä papereja, joihin hän kirjoitti nimensä. Ja vaikka Kaipiainen teki Kustaa III:n tylyksi Kaulbarsia kohtaan, niin osoitti hän enemmän oikeutta sinulle. Se on minun mieleistäni, erehdyksensä tunnustaminen on kuninkaallista. Sinut on erotessasi koroitettu ratsumestariksi, jota paitsi sinulle on annettu miekkaritariston risti ja sata taalaria vuodessa haavasakkoa. Kruunulla ei ole varaa tuhlata suuria eläkkeitä.