— Oi, jospa voisin osoittaa kuninkaalle kiitollisuuttani vielä kerran vuodattamalla vertani hänen puolestaan!
— Ehkäpä jätämme sen tekemättä. Mutta palataksemme Vernaan… Enkö sanonut, että minulla on sekä mustia että valkoisia uutisia?
— Johan noita olen kuullut kyllin kumpiakin.
— Vielä on jotakin jäljellä Satinin lippaassa. Muistathan kuuluisan vaeltavan juutalaisen. Kun hän oli levitellyt näkyviin kaikki, ja hänen lippaansa luultiin jo tuiki tyhjenneen, niin huomattiin kuitenkin vielä jotakin merkillisen hienoa ja harvinaista kuin sokeria pohjalla. Kutsupas tänne Rebekka! Kutsu Verna myöskin! Minä tyhjennän Satinin lippaan, vaikkapa minun pitäisikin näytellä teille Sevillan parturia. Tunnethan sen kevytmielisen kappaleen, koko maailmahan sen tuntee. Holhoojahan siinä pahoin petettiin.
— Mitä vielä saattaisi olla jäljellä? Yöjärveäkö koskevaa? Meidän on kiittäminen teitä kaikesta — hengestämme, terveydestämme, tulevaisuudestamme. Onko teidän myöskin onnistunut pelastaa valtionkavaltajan omaisuus? Tepä olettekin meitä pettänyt, tohtori, niin, häpeällisesti olette te pettänyt meitä pelkillä hyvillätöillä.
— Häh? Joko nyt taas olet siinä me'inesi? No, mitä Yöjärveen tulee, niin et olekaan ihan väärässä. Minä todistin virkavalallani, että muuan henkilö olisi eläissään tarvinnut lukkoseppää, lyhyesti sanoen, että jokin ruuvi oli irrallaan hänen päässään, ja minun täytyy kuninkaan kunniaksi tunnustaa, hallitkoonpa hän nyt tänä hetkenä Tukholman linnassa tai olkoon jo mennyt levolle Riddarholman kirkkoon, että hän tässä asiassa menetteli kuin viisas kuningas. Verna saa pitää Yöjärven irtaimistoineen ja puhtaine rahoineen, joita, niinkuin tiedät, on kuudenkymmenen tuhannen riksin paikkeilla. Minä neuvon Vernaa myymään Yöjärven Salmelalle, joka lähettää tänne jonkun pojistaan viljelemään saloja. Täällä on jotakin tehtävänä, sanoo Salmela. Maanlaatu on täällä parasta, mitä maassa on, ja ihmiset tekevät tästä yrttitarhan, vaikka hullut kapteenit eivät siihen pystyneet. Kun Yöjärvelle kerran saadaan tiet ja aurat, niin on täällä oleva jotakin muutakin kuin kananpoikien kasvattila.
— Näettehän, tohtori! Enkö jo sanonut, että te olette olevinanne niin viaton ja kuitenkin teette meidän hyväksemme kaikki?
— Minäkö? Niinkö sinä luulet, poikaseni? No niin, minä olen lääkäri ja olen nähnyt, mitä meidän viisautemme saa aikaan. Me olemme toimittavinamme kaikki niin älykkäästi tieteen sääntöjen mukaan, että sairaan pitäisi olla pähkähullu, jollei hän ottaisi parantuakseen terveeksi kuin talvinen uusikuu. Mutta kas, juuri silloin sattuu, että potilas kuolee käsiimme. Toisen kerran sanomme: tässä ei ole mitään tekemistä, ottakaa arkunmitta! Mutta äläpäs! Silloin on sairas kyllin hävytön virotakseen jälleen. No, sitä kaikkea pitäisi minun terveen järkeni mukaan ja tieteen kunniaksi sanoa vain pelkäksi sattumaksi. Mutta minä en voi siihen mitään, että minä keksin meidän elämämme lautapelissä viisaamman mestarin käden kuin omamme onkaan. Niin on kaiken laita, niin Yöjärven ja koko liudan. Kuka käski sinun löytää nimen kadulta?… Mutta missä ovat naiset? Vai niin, he odottavat puheillepääsyä. Kutsukaa Ramströmkin!
Verna, Rebekka ja Ramström astuivat sisään.
— Kuulkaahan nyt, Ramström — alkoi tohtori miettivästi nakuttaen rasiaansa pöytään — mikä poika se oli, jonka jätitte yksikseen Helsingin kaduille noin kaksikymmentä vuotta takaperin? Totuus esiin, vanha synnintekijä!