— Niin, häntä sanottiin kapteeniksi.
— No, vastatkaa minulle, minkätähden oli pikku Yrjö tuon upseerin näköinen niinkuin marja on toisen kaltainen? Sattumuksestako?
Rebekka oli vaiti. Jalkasaha pantiin taaskin käyntiin.
— Olkaa vaiti, milloin on vaiti oltava, mutta puhukaa, milloin on puhuttava. Ettekö käsitä, että niin tavaton samannäköisyys saattaa häpeään rehellisen vaimon muiston?
— Ja jos olen vaiti, mitä se teitä koskee? Rebekka kysyi uhkamielisesti, melkoinen määrä entistä lohikäärmettä käytöksessä. — Herra, älkää kohennelko sammuneen tulen hiiliä! Kaikkihan on jo tuhkana; mitä teitä liikuttaa se, miten tuli on palanut … ja mitä kuluttanut? Kuka on teidät pannut kuolleitten tuomariksi?
— Minä, sanoi Yrjö hyvin kalpeana.
— Hiljaa sinä siinä! Te saatte mennä, Ramström; mikä nyt seuraa, ei koske teitä.
Ramström mennä hölkytti matkoihinsa sangen uteliaana, mutta paljon keventynein sydämin. Verna oli edelleen äänetönnä ja hämmästyneenä kuulijana.
— Matami Rebekka Lönnfors tai mikä teidän nimenne on — jatkoi tohtori, yhä pitäen jalkasahaa täydessä käynnissä — minä kysyn teiltä, minkätähden pikku Yrjö oli kapteeniluutnantti Sundhagenin näköinen niinkuin marja on toisen näköinen?
— Se olisi voinut olla sanomatta. Mutta koska te sen kerran tiedätte… Yrjö oli hänen poikansa.