— Nimeni on Peuronius, veljeni, papin, mukaan, jos te, tohtori, nyt tahtoisitte vihdoinkin lakata sitä väärentelemästä, Jaakko vastasi pahastuneena.
— Kuinka se olikaan? Minä olen tullut vähän kuuroksi viime aikoina. Pimpeloniusko? Niin oikein, kyllä minä sen nyt muistan. Niinkuin sanoin, Verna on saanut sisaren ja … tules tänne, lapsi … ihan Yrjön eteen! Tee kunniaa! Syli auki … koko maailma syliin ja minä myöskin!… Verna on saanut sisaren ja … kadottanut veljen!
Lukija, oletko nähnyt tiheän sumun jonakin kevätaamuna peittävän näkyvistäsi järven, rannan, vuoret, pellot, kylän, kirkon ja äsken lehteen puhjenneet tuoksuvat metsät? Läpinäkymätön verho kattaa näköalan, unestaan selviytymätön maisema on usmaisena, käsittämättömänä edessäsi. Sumu laskeutuu alas niityn kukkiin asti, kaikki on harmaata, kosteata, sameaa kuin pilvisenä syyspäivänä. Silloin tulee tuulen henki, raikas puhallus lakaisee pois sumun, esirippu nousee, maisema kirkastuu, aurinko kultaa välkkyvän järven, vuorten huiput, kirkon ikkunat, peltojen laihot ja kukkuloiden ensimmäiset, kasteiset vuokot… Näköala laajenee kauas lämmintä kesää ja hymyilevää tulevaisuutta kohti…
Noiden kasteisten silmien ja kevätajatuksista iloisten sydämien joukossa oli vain yksi tyytymätön, Jaakko Peura latinaksi Peuronius, joka ei voinut unohtaa, että tohtori Ekströmer oli häntä tuona juhlallisena hetkenä sanonut Pimpeloniukseksi.
22. VIIMEINEN LUKU VERNAN RUUSUISTA.
Kolmen kuukauden kuluttua oli Yöjärvi kaikkine kolkkoine muistoineen myyty Artjärven Salmelan lisätaloksi, ja siitä ryhdyttiin tekemään viljelyksen ja uutteruuden kotia. Ken nyt kulkee tuossa ennen poluttomassa metsäseudussa, johon nuo kaksi vaeltavaa ritaria kerran eksyivät, ei enää löydä lumottuja linnoja jättiläisineen, lohikäärmeineen ja vangittuine prinsessoineen; hän saa kulkea tasaisia teitä viljavien vainioiden, hauskannäköisten talojen ja laitumella käyskentelevien karjalaumojen ohi. Yöjärvestä ei ole nimeäkään jäljellä. Jos nyt ken tahtoo etsiä sen entistä paikkaa, vetäköön melkein suoran viivan Artjärven ja Elimäen kirkkojen välille ja siltä etsiköön mustavetisen järven, jonka rannalla on jyrkkä vuori, vuoren juurella kapea laaksonpolveke ja jäännökset ennen muinoin kivimuurilla ympäröidystä puutarhasta, missä nyt ainoastaan pellavan sievät kukat ovat Vernan entisten ruusujen perillisinä. Talon nykyisestä nimestä ottakoon utelias matkamies itse selvän. Toiset ajat, toiset nimet.
Vanhan hyvän tavan mukaan on vielä lisättävä muutamia sanoja lumotun linnan eri määrissä merkillisistä asukkaista ja heidän tuttavuuksistaan. Emännöitsijä Rebekka Lönnfors muutti Loviisan kaupunkiin ja saavutti suurta kunnioitusta ruoanvalmistajana juhlatilaisuuksissa, joissa ei koskaan kyllästytty ylistelemään hänen kuuluisaa taitoaan, varsinkaan kananpoikasvalmisteitaan. Hovimestari Ramström, joka kelpasi miksi hyvänsä, paitsi viinikellarin avaimen vartijaksi, pääsi puutarhuriksi Anjalan kartanoon, jossa hän opetti talon metsäkoiria, teki kelpo punssia, antoi huilunsoitonopetusta ja toisinaan joutohetkinään alentui niin paljon, että talonpoikaishäissä saatiin ihmetellä hänen soittotaitoaan. Kierosuinen Martti meni avioliittoon Riika-karjakon kanssa. Kahlekoira Kaaro joutui mitä kunniakkaimman taistelun jälkeen eräänä tammikuun iltana susien saaliiksi.
Valtiopäivämies Salmela ja hänen vaimonsa Briitta viettivät kolmen vuoden kuluttua rauhanteosta kultahäitään. Samana onnellisena päivänä joutui hänen pojantyttärensä Ilta kihloihin talon nuoren rengin kanssa, mutta Helka, joka oli käynyt herrasneitien koulua ja kohonnut kamarineitsyen arvoon, ei tyytynyt kehenkään vähäarvoisempaan mieheen kuin nimismies Kallioon. Se liitto olisi saattanut helposti aiheuttaa sotkuisen oikeudenkäynnin Yöjärven perinnön tähden, elleivät ne, jotka tiesivät totuuden, ja ennen muita Rebekka, olisi pitäneet suutaan syystä kiinni. Nuori rouva Kallio ei saanut koskaan tietää oikeaa syntyperäänsä, mutta hänen rahallisen vahinkonsa korvasi se perintö, minkä oikeastaan olisi pitänyt joutua Salmelalta ratsumestari Rosin osaksi.
Jaakko Peura epäili kauan, mihinkä hänen pitäisi ryhtyä onnettomine nimineen, jota lääkintätaito oli niin häpeällisesti solvaissut, mutta päätti vihdoin olla huolimatta ihmisten panetteluista, otti kuudenkymmenen iässä eron sotapalveluksesta, saaden samalla luutnantin arvon ja kolmenkymmenen plootun eläkkeen sekä eli sitten kaksikymmentä rauhallista vuotta Salmelassa opettaen hevosia, tehden sudenkuoppia, viilaten hauenkoukkuja ja kutoen nuottaa. Rakasta Yrjöään ukko saattoi yhtä vähän unohtaa kuin Yrjökään häntä, ja suuri juhla oli silloin Salmelassa, kun Yrjö toisinaan tuli siellä käymään perheineen ja Jaakko sai opettaa kahta vanhinta poikaa istumaan suorina satulassa, jolloin jalustimet varta vasten vedettiin ylös, jotta poikasien varpaat saivat tukea. Mutta Yrjön luo muuttamiseen, jota tämä ehdotti, ei Jaakon rehellinen häränpää taipunut. Tohtori Ekströmerhän oli Yrjön jokapäiväinen vieras, ja Pimpeloniukseksi tai vielä pahemmaksikin ristiminen oli enemmän kuin mies saattoi sietää. Ennemmin Jaakko Peura luopui koko latinalaisesta turhamaisuudesta ja pysyi kunnon talonpoikana luutnantinarvoineen.
Tohtori Ekströmeriä ei holhoojahallitus eikä Kustaa IV Aadolf suosineet niin suuresti kuin entinen kuningas. Ainakaan ei tullut uutta kultarasiaa, vaikka kyllä professorin arvo, kultamitali uutteruudesta ja vihdoin Kaarle XIII:n ritariston tähti, koskapa tohtori oli päässyt korkeaan arvoon vapaamuurarien seurassa. Hän palveli ylisotalääkärinä 1808 vuoden sodan alussa, mutta lentolasarettien mukana marssiminen viisiäkymmeniä penikulmia kävi mukavuuteen tottuneelle vanhukselle vihdoin liian raskaaksi; hän haki toisen viran ja muutti Tukholmaan sodan vastuksista. Siellä hän eli vielä kymmenen vuotta iloisena ja puheliaana vanhanapoikana, taskut aina yhtä täynnä makeisia kuin sanainen arkku klassillista latinaa.