Nuorta ystäväänsä Yrjöä sopi hänen usein käydä katsomassa hänen asuessaan Turussa. Silloin häneltä pyydettiin varsin omituisia lääketieteellisiä neuvoja. Yrjö Ros oli nuoruuden innostuksen valtaamana luullut löytäneensä sen elämäntehtävän, jota hän oli kauan turhaan etsinyt ja joka oli kangastanut hänen mielessään aina tuosta muistettavasta vuoden 1789 kesäkuun aamusta asti, jolloin hän tuli Yöjärven kartanoon. Hän oli Saksan-matkallaan käynyt kuuluisassa kuuromykkäin opetuslaitoksessa, jonka Samuel Heinicke oli perustanut Leipzigiin. Näiden onnettomien saattaminen Jumalan yhteyteen, jota he eivät tunteneet, ja ihmiskunnan yhteyteen, josta heidät oli sysätty pois, näytti nuoresta miehestä niin jalolta, niin korkealta pyrinnöltä, että se saattoi täyttää pitkänkin ihmisiän. Nämä kasvattamattomat raukat, nämä eläimen ja ihmisen välillä olevat olennot, joiden rinnassa kuitenkin ihmissydän saattoi sykkiä niin lämpimästi ja joiden kuolemattomissa sieluissa kuitenkin asui sama kehityksen ja täydellisentymisen halu kuin kenessä muussa hyvänsä — oi, jospa hän voisi pelastaa ne kuin haaksirikkoiset pirstaleet elämän rantaan ja tulla heille, kuten hänen ystävänsä Ekströmer kerran oli tullut Vernalle, vapauttajaksi, eloon herättäjäksi, lohduttajaksi, ihmisystäväksi!
Yrjö Ros uskoi tämän aikeen nuorelle vaimolleen, ja Verna hyväksyi sen ihastuneena. Heillä oli varoja, he lähtivät Leipzigiin, missä opetettiin kuuromykkiä puhumaan, mutta Pariisissa, jossa heille opetettiin merkkipuhetta, hallitsivat tähän aikaan Marat ja Robespierre. Palattuaan kotimaahan nuori pari asettui Turkuun ja perusti sinne Suomen ensimmäisen äänettömän koulun. Kenties tuo vähäinen alku on unohdettu, niinkuin sirkkalehdet unohtuvat, kun kasvi suureksi ylenee. Kukapa silloin enää muistaa ensimmäistä rakkautta, joka kylvi siemenen, ensimmäistä kättä, joka kasvia kasteli, ensimmäistä hellää katsetta, joka ilostui itämisestä? Se oli puutteellinen, kuten alku aina on, mutta sillä oli tulevaisuus, se tuli aikaa myöten suureksi ja siunausta tuottavaksi työksi. Nyt kun satoja onnettomia mykkiä lapsia kasvatetaan lempeässä hoidossa ajatteleviksi ihmisiksi — nyt kun he ovat saaneet takaisin Jumalansa ja ihmisoikeutensa — nyt on heille käynyt, vaikkei puhumisessa, niin kuitenkin ajattelemisessa, samaten kuin tämän kertomuksen mykälle lapselle: orjatar Vernasta on tullut kevään Verna.
Yrjö sai siviiliviran, joka oli hänen ammattinsa maailman silmissä ja jätti hänelle osan iltapäivästä uusien suojattiensa varalle. Vernasta tuli tuon ihmeellisen ja vaikean ajatustenvaihtamistaidon ensimmäinen opettaja. Mutta kun Ekströmer oli jonkin aikaa ja useimmissa tapauksissa turhaan tehnyt samanlaisia kokeita kuin se, joka oli niin merkillisesti onnistunut Vernan kuuloon nähden, hylättiin saksalaiset puheharjoitukset ja ruvettiin käyttämään ranskalaisten merkkikieltä. Kumpi näistä opetustavoista on edullisempi kuuromykille, lienee vielä nytkin ratkaisematta.
Turussa olevassa pienessä talossa oli puutarha, missä ruusut menestyivät melkein yhtä hyvin kuin Aachenissa. Salmelan kuuromykkä Sikku tuli heidän puutarhurikseen, sillä hänen oli onnistunut omistaa sama kuuluisa taito, mikä Ramströmillä oli ruusutarhojen kasvattamisessa. Eri huone oli talossa varattu talviasunnoksi arimmille ruusulajeille. Sentähden olikin jo ensimmäisellä kevätauringolla paljon kaunista vaalittavana ja ensimmäisillä mehiläisillä paljon kokoamista Vernan ruusutarhassa. Verna ei lakannut koskaan rakastamasta lapsuutensa ystäviä, ruusuja; hän ymmärsi vielä niiden äänetöntä kieltä, hän opetti kasvattejaan jo lapsuudesta pitäen kukkamaailman ystäviksi, kuten hän itse oli ollut. Ja oli liikuttavaa nähdä, miten pian koulun mykät lapset oppivat yhtä uskollisesti kuin Verna rakastamaan hänen lemmikeitään. Ei mikään voinut olla yksinkertaisempaa. Kaiken, mitä silmä näki, mitä kieli maistoi ja tunto tunsi, oppivat he tajuamaan omalla tavallaan. Hajuaistinta ei käynyt samalla mitalla arvosteleminen, se teki heihin saman salaperäisen vaikutuksen kuin ääni kuulevaan. Mykät lapset hengittivät mykkien ruusujen tuoksua ja luulivat kuulevansa niiden laulavan.
Verna oli kuvitellut kaikki aistimet pohjaltaan vain yhdeksi ainoaksi. Ja mitäpä ne ovatkaan muuta kuin ikkunoita ja portteja, jotka sijaitsevat eri puolilla tätä samaa ihmeellistä palatsia, johon Jumala kaikkivaltias on pannut ihmishengen asumaan sen maallisen olemassaolon aikana. Kaksi suurta kristalli-ikkunaa katselee taivasta kohden, kaksi avointa usta kuuntelee maan ääniä; eräästä avonaisesta ikkunasta virtaa sisään kukkien tuoksua, toisesta mieltymystä tai vastenmielisyyttä siitä uudistuksesta, jonka on ylläpidettävä palatsia, ja sitten on tämä ihmeellinen rakennus vielä joka puolelta täynnä pikku ampuma-aukkoja, jotka ottavat vastaan tai ilmaisevat ulkomaailman vaikutelmia. Sulje jokin ikkuna, niin joutuu heti se olemuksen puoli varjoon; avaa portti, niin aukenee maailma oitis sille suunnalle. Mutta henki, joka asuu tässä heikkorakenteisessa, kauniissa palatsissa, on yht'aikaa sen herra ja siitä riippuva vuokralainen. Hän voi muuttaa pois milloin tahtoo, mutta ei koskaan tulla takaisin; hän voi hävittää palatsin, mutta ei sitä jälleen rakentaa. Anna valon tulvia hänelle kaikista ikkunoista ja ilman kaikista porteista, niin hän on täyttävä tuon komean, katoavan linnan iankaikkisuuden ajatuksilla — hän on hallitseva maailmaa ja lukeva tähdet, mutta kuitenkin vain nöyrästi kunnioittaen laskeutuakseen polvilleen Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Mikä äärettömyyden esikartano kerran on uusien ja täydellisempien aistimien avulla avartuva janoavan ihmishengen eteen! Valmista häntä siihen, irroita jo täällä hänen kahleensa, jotta hän siellä sitten heräisi vapauteen kypsyneenä, niin hän on jo täällä ihastuneena ja ihmetellen "näkevä Jumalan äänen käyskentelevän yrttitarhassa".
VIITESELITYKSET:
[1] Jaalaksi sanotaan Viipurin läänin rantamaissa omituisesti taklattuja pikakulkuisia pieniä aluksia.
[2] Muutamat oppineet sanovat tämän kuuluisan miehen tulleen vasta vuonna 1617 Tammisaaren kirkkoherraksi. Tämä olkoon mainittu todistukseksi siitä, kuinka vähässä arvossa oppineet pitävät kaikkia vanhoja kertomuksia.
[3] Sigfrid mestarin omat sanat 1607 vuoden pyrstötähdestä, suomeksi käännettyinä.
[4] "Bondepaltor", kuten Jaakko De la Gardie sanoi vuonna 1625.