— Tuliko hän?
— Tuli, neiti! Hän sekä Henrik herra.
— Kuka hän?
— Kuningas.
Kirsti neiti ei rientänyt, hän lensi. Hän oli kuin metsäkana, jonka keveät askelet tuskin jättävät jälkiä talven hankeen.
Hän pujahti asuntoon sivu-ovesta. Koko talo oli liikkeellä. Tiedettiin kyllä, että kuningasta oli odotettu Suomen valtiopäiville Helsinkiin; tiedettiin hänen useampia päiviä aikaisemmin tulleen Viipuriin, mutta eipä tiedetty, ennättäisikö hän sillä matkallaan poiketa Kymenkartanoon ja milloin. Kustaa II:lla Aadolfilla, kuten hänen isälläänkin Kaarle IX:llä nuorena ollessaan, oli tapana tulla äkkiä, jotta hän tapaisi voutinsa valmistautumattomina, eikä se aina tuonut voudeille mielihyvää ja kuninkaallista suosiota. Hän sanoi leikillään, että sen, joka on kuusi vuotta ollut voutina, saa hirttää suoraa päätä tutkimatta, sillä kyllä mies silloin jo on tarpeeksi ansiokas. Ja erittäinkin Suomessa, jossa jo monet kuninkaalliset säännöt turhaan olivat koettaneet hillitä petoksia ja kiskomista, oli tämä leikkipuhe valitettavasti hyvinkin oikeutettua.
Kymenkartanon vouti Antti Niilonpoika näkyi olevan harvinaisia poikkeuksia. Kuningas oli tullut äkkiarvaamatta, keveässä reessä, kaksi hevosta edessä. Mukanaan hänellä oli ainoastaan Henrik Fleming ja kamaripalvelija; seurue tuli tuntia myöhemmin. Heti kohta hän otti itse selon sotaväen luvusta, muonasta ja varustuksista, kuninkaankartanon tilasta ja voudin tileistä. Hänen tarkka silmänsä huomasi pian kaikki puutteellisuudet, eikä niitä suinkaan ollut varsin vähän. Ratsumiehet asetettiin jäälle kosken alapuolelle, ja ne saivat kestää ankaran katselmuksen. Missä hylättiin kelvottomia keihäitä, pyssyjä, pistooleja, miekkoja, missä taas rikkinäisiä haarniskoja tahi huonoja saappaita, missä taas kurjia, satulanlyöttämiä hevosia, joita oli herraskartanoista lähetetty ratsupalvelukseen, ja niin edespäin aina heinä- ja olkitileihin saakka. Mutta tarkasteltuaan kaikki ja kuultuaan monta puolustusta "ajan tilan" tähden, niinkuin siihen aikaan mielellään sanottiin, suvaitsi armollinen kuningas sanoa sotaväelle, että heidän maanmiehensä olivat uljaasti taistelleet venäläisiä vastaan ja että hän toivoi uusien rekryyttienkin tekevän samoin, ja siihen kajahti äänekkäänä huuto: eläköön kuningas! ja tämä huuto uudistui kahta voimakkaampana, kun kuningas oli suomeksi lisännyt: Jumala varjelkoon teitä, pojat! Hän tunsi suomalaisensa; olihan hän jo lapsena käynyt isänsä kanssa Suomessa ja monen pitkän talven kuluessa tutustunut tähän maahan. Nuo nuoret, leveähartiaiset, huonosti varustetut ratsumiehet yllä suomalaisten "moukanryysyt"[4] laihain, mitättömän näköisten hevostensa selässä, ne olivat kumminkin sitä terästä, jolla Kustaa II Aadolf voittonsa voitti, ja viidentoista vuoden kuluttua oli kenties harvennut joukko noita samoja nuorukaisia, silloin monet kovat kokeneina sota-uroina, seisova lujana muurina Breitenfeldin taistelussa tai kiipeävä Würzburgin valleille tai kaatuva Lützenin kentällä rakkaan kuninkaansa kanssa. Juuri se seikka, että kaikki nuo voitot ja onnen kohtalot vielä olivat tulevaisuuden kätkössä, kuten ikihongankin alku piilee vähäisessä vesassa, jonka käsi saattaa taittaa ja jalka tallata, juuri se, että niin paljon kunniaa, niin paljon suuruutta vielä oli pelkkänä tulevaisuuden unelmana, toiveena, kaukaisena kangastuksena, juuri se seikka sai niin omituisen tunteen heräämään noissa sotilaissa, jotka ensi kertaa tekivät kivääreillään kunniaa nuorelle sankarikuninkaalleen. Heissä ei ollut ainoatakaan, joka ei sinä silmänräpäyksenä hänen johtamanansa olisi tuntenut voimaa koko maailman valloittamiseen. He olivat suomalaista ratsuväkeä, siis tyyntä, maltillista, valmiina aikaansa odottamaan; he eivät intoilleet, he eivät liikahtaneet rivissään, kuvapatsaina he istuivat satuloissaan, mutta jokainen heistä tunsi sydämessään, että moisen kuninkaan puolesta saattoi kuolla. Ja hän ymmärsi heidät niinkuin hän aina ymmärsi sotilaansa.
Hän kääntyi päällikön puoleen ja sanoi:
— Matti Olavinpoika, pidä hyvää huolta tuosta väestä; kelpo alku. Harjoita heitä rivissä joka päivä. Katso, ettei heidän ravinnostaan puutu mitään, mutta jos he talonpojille tekevät pahaa, niin lue laki lyhyeen. Hevoset ovat huonosti ruokittuja, osa huonosti opetettuja, pukineista on tarkempi vaari pidettävä. Se on korjattava niin pian kuin mahdollista. Kaikessa muussa olen tyytyväinen tähän väkeen… Stålhandske!
Nuori, kuninkaan ikäinen upseeri ratsasti esiin seuruejoukosta.