— Katso tätä miestä, Matti Olavinpoika, hän on upseeriksi kohonnut pelkästä sotamiehestä. Hän tuntee meidän uudet ratsupyssymme. Stålhandske, ratsasta huomenna Viipuriin käskyjäni viemään ja valitse linnan asevarastosta parhaimmat pyssyt. Ne tulevat sinun väellesi, Matti Olavinpoika. Hanki taitavia maaseppiä, joita tässä maassa kyllä on, ja teetä pyssyjä tämän uuden mallin mukaan. Miesten pitää osata ampua vapaalta kädeltä, se on tahtoni.
Talven uninen aurinko meni sillä hetkellä mailleen lounaiseen ja purppuroi illan taivaan. Punainen loiste; jossa ilovalkeita oli toinen puoli ja verta toinen, levisi yli lumisen maiseman, mustan kosken, pihalla seisovan väkijoukon ja ratsumiesten liikkumattomien rivien. Kuninkaan vartalo, joka näkyi kaikkialle siltä joen rannalla olevalta mäeltä, mistä hän oli tarkastellut sotajoukkoa, verhoutui purppuraan, ja hänen katseensa loisti. Hän oli tullut vihollisen maasta ja tunsi nyt jälleen olevansa keskellä luontoa, jota hän ymmärtää, ja keskellä kansaa, joka rakastaa häntä. Mielihyvä välähti hänen nuorilla, miehekkäillä kasvoillaan. Sotilas ja kuningas oli yksikolmattavuotias; hänen mielensä ei ollut vielä kovettunut, niin etteivät lempeät vaikutelmat olisi siihen koskeneet, niin, eipä hän elänytkään niin kauan, että se olisi milloinkaan kovettunut. Mutta sittenkin oli hän kauttaaltaan kuningas. Ei hän tuhlaillut sanoja. Äänetönnä hän sulki ajatuksensa nuoreen rintaansa, viittasi merkiksi, että katselmus oli päättynyt ja palasi taloon.
Monien katselijain joukossa oli rannalla myös neiti Kirsti Fleming Maiju tyttönsä kera, tuntemattomana ja huomaamattomana. Illan taivaan purppuraheijastus, joka valaisi sankarikuningasta, näytti vielä kirkkaammin punaavan nuoren immen poskia. Hän kuuli väkijoukon ihastuksen huudot; hän näki Maijunsa taputtelevan käsiään riemuissaan, mutta hän itse oli äänetönnä niinkuin sankarikin, jota kohti kaikkien katseet olivat kääntyneet. Mietteissään hän palasi muitten mukana taloon ja äitinsä kanssa voudin yksityisiin huoneisiin, jonne matkustavaiset olivat siirtyneet antaakseen tilaa kuninkaan seurueelle.
Heidän olonsa siellä tuli kumminkin pian huomatuksi, ja vähän ajan kuluttua Henrik Fleming toi sanoman, että kuningas tahtoo nähdä heidät illallispöydässä, joka katetaan kello seitsemältä. Ainoastaan muutamia korkeimpaan päällystöön kuuluvia henkilöitä oli käsketty illalliselle, ja kuningas sanoi toivovansa, ettei Anna rouva panisi pahakseen, vaikka ateria olisikin sangen yksinkertainen sotilaan tapojen ja matkan kiireen tähden. Olipa kumminkin juottovasikka ja muutama kana saanut ennen aikojaan lopettaa nuoren elämänsä Kymin rannoilla tyydyttääkseen matkalla olevain sotilaitten kelpo ruokahalua. Mutta sotaretkillä tottuu arvostelemaan ajan kalleutta, ja niinpä kuningaskin nousi pöydästä tuskin puolen tunnin kuluttua, sanoen, ettei hän tahdo olla suomatta muille vierailleen lepoa, jota he varsin hyvin tarvitsevat, mutta että hänestä olisi hupaista, jos naiset vielä soisivat hänelle miellyttävää seuraansa. Kuningas lisäsi, ettei hän pitkään aikaan ollut saanut puhua muusta kuin pelkistä sota-asioista, minkä vuoksi hänestä tuntuisi virkistävältä, jos armolliset naiset kertoisivat hänelle jotakin huvittavampaa Tukholmasta tai Turusta.
Nuori kuningas oli tuollaisina tuttavallisen seurustelun hetkinä niin herttaisen vilpitön, hänen luontaiseen miellyttävyyteensä yhtyi niin leikillinen mielenlaatu ja niin harras osanotto päivän vähäisiinkin tapauksiin, että pari tuntia nopeaan kului keskusteltaessa Tukholman hovista ja niistä Suomen aatelissuvuista, joitten kanssa sekä Anna rouva että hänen tyttärensä olivat lähimmin sukua. Kellon lyötyä yhdeksän pyysi Anna rouva lupaa poistua saadakseen ajan lyhyyden tähden läheisessä huoneessa neuvotella Henrik Flemingin kanssa perheasioista, joitten tähden hän oli tullut Kymenkartanoon. Kuningas vastasi kohteliaasti, ettei hän toivo Anna rouvan kestäneen turhaan matkan vaivoja tultuaan sinne puhumaan tärkeistä asioista, mutta koska hän oli oleva viereisessä huoneessa, niin toivoi kuningas hänen suovan hänelle tyttärensä seuran siksi, kunnes neuvottelu on päättynyt. Ei ole merkitty muistiin, suostuiko Anna rouva, joka hyvin tiesi leskikuningattaren epäsuosion neiti Ebba Brahea kohtaan, aivan kevein sydämin tähän ehdotukseen, mutta kuninkaan toivomushan on käsky, jota ei käy vastustaminen ilman tärkeitä syitä. Anna rouva meni jättäen raolleen siihen kamariin vievän oven, jossa Henrik Fleming oli häntä odottamassa.
— Hannu Stålhandske oli siis onnellinen sulhanen? kysyi kuningas, jolle oli kerrottu Pernajan kartanossa pidetyistä häistä.
— Hyvin onnellinen, armollinen herra, vastasi Kirsti neiti.
"Majesteetti" puhuttelusanaa käytettiin tosin juhlallisissa tilaisuuksissa, mutta tuttavallisemmissa keskusteluissa sanottiin vain vanhaan tapaan yksinkertaisemmin "armollinen herra".
— Hän on onnellinen, kun on saanut noudattaa sydämensä ääntä. Minäpä tunnen ihmisiä, jotka eivät saa tehdä niin. Tunnetteko te ketään semmoista?
— Enpä tiedä… Kenties.