— Hän on kuitenkin ylevää sukua, ominaisuuksiltaan varsin kelpo mies, ja tulevaisuus lupaa hänelle paljon. Hän on vilpittömästi kiintynyt sinuun, sen tiedät.
— Niin, paha kyllä. En voi sietää häntä.
— Emme sitten puhu siitä sen enempää… Långström, käskekää valjastaa hevoset!
Tässä älykkään äidin ja vilpittömän tyttären keskustelussa, tyttären, jonka sydän oli niin avoin kuin kirkas lähteensilmä, oli äiti kuitenkin salannut jotakin, jota hänen mielestään ei ollut hyvä mainita. Ennenkuin Kirsti neiti oli noussut vuoteeltaan, oli Anna rouva löytänyt hänen yöpöydältään sinetillä suljetun käärön, johon tunnetulla käsialalla oli kirjoitettu osoitteeksi: vapaasukuiselle neidille Christina Flemingille. Millä tavoin käärö oli tullut huoneeseen, jossa sekä äiti että tytär asuivat, pysyi salaisuutena, ja Anna rouva olikin niin varovainen, ettei hän ruvennut asiaa liian tarkoin tiedustelemaan. Nyt keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän avasi arveluitta käärön. Hän oli ensin luullut löytävänsä siitä kirjeen, mikä Kirstin, Ebba Brahen ystävän, olisi ollut salaa toimitettava tälle; mutta kirjeen asemesta hän löysikin kymmenen kuninkaan omalla rohkealla, vaikka vähän vaikealukuisella käsialalla kirjoitettua säkeistöä.
Verhon takana, joka kätki hänet tyttärensä katseilta, äiti luki tuon kuninkaan laatiman puoleksi hellän, puoleksi leikillisen runoelman, luki sen uteliaana, mikä uteliaisuus olikin varsin oikeutettua. Seuraavat säkeistöt[5] antoivat äidille kylliksi miettimisen aihetta. Runoilija kuvailtuaan ensin sydämensä surua, sanoo
toisessa säkeistössä:
Aina toivoin, ett' voisin juur'
Ylitse voittaa sun kovuutesi
Uskollisuudell' mink' Luoja suur'
Loi sydämeeni ja mieleheni,
Siis miksis nyt
Oot palvelukseni hyljännyt
Ja mun ulossulkenut muistostasi?
kolmannessa säkeistössä:
Onpi luonto juur monell' lahjalla
Sun varustanut runsahasti,
Joit' joka päivä voi katsella,
Ja moni kiittää sun avujasi.
Mutt' tuska tuo,
Jonk' kovuutes minuhun luo.
Ei mahda lisät' kiitostasi.
Neljännessä säkeistössä: