Ei oo löytty niin kovaa kiveä,
Ettei se vihdoin heltyä halaa
Tai voisi vastaan seisoa,
Kun ves' ja teräs voimans' valaa.
Niin myöskin mä
En milloinkaan tahdo levähtää,
Mun mielen' ain' sun jälkees' palaa.
Runonkirjoittaja sanoo senjälkeen, ettei hän lakkaa palveluksillaan hellyttämästä kovasydämistä impeä, mutta jos tämä sittenkin hylkää hänen uskollisuutensa, niin ei hän enää halaja mitään iloa. Hän sanoo näet seitsemännessä säkeistössä:
Nyt jään minä yksinäisyyteen
Ja tahdon yksin valitella,
Enk' katsoa kehenkään neitoseen,
Kosk' heit' en voi mä miellytellä.
Mutt' mitäs on
Sull' siit' myös apua, armoton,
Ett' mä en enää voi iloin' olla?
Hän toivoo immen tulevan huomaamaan, kuinka kaikki käyvät ylistämään hänen lempeyttään, mutta "kyll' lujast'" rankaisemaan hänen kovuuttaan, minkä jälkeen viimeinen,
kymmenes säkeistö kuuluu näin:
Lintu oksalla istuvainen,
Ja elävätkin metsäss' kyllä,
Jos surun' he tuta voisit vainen,
Mun kanssan' tahtois itkeskellä.
Ja kaiku kanss'
Mun huuton' lisäis äänelläns'
Tääll' vuorten ja laaksojen väliss'.
Finis.
Anna rouvalle eivät senaikuiset lemmenlaulut olleet niin outoja, että hän olisi pitänyt koko tuota hellää valitusta täytenä totena. Mutta jos hän vielä olisikin ollut epätietoinen siitä, kuka se julmuri oli, jonka kovuutta runoilija niin hellästi valitti, niin haihtui kaikki epäilys, kun hän liitti yhteen kunkin säkeistön muita huomattavammin merkityt alkukirjaimet ja hämmästyksekseen sai niistä nimen
CHRISTINA F.
— Kirsti on oikeassa, virkkoi Anna rouva itsekseen. — Hänen ei ole hyvä nähdä kuningasta enää.