Astuessaan poikineen kello kymmenen tienoissa kokoussaliin Kaarina rouva näki kummakseen alun kolmattakymmentä miestä, jotka äänekkäästi puhelivat keskenään ja joiden hupaiseen mielialaan talon oivallinen kotiolut nähtävästi oli suuresti vaikuttanut. Kuusi tai kahdeksan miestä puhui yhtä haavaa aivan erilaisista asioista, ikäänkuin kaikkien vakoilijain uhalla, mitä liikkui puolen penikulman päässä, joku jäniksistä, toinen susista, kolmas hevosista, neljäs nopanheitosta, viides siitä, miten skotlantilaisilla on tapana paistaa omenoita oluessa, kuudes kehui löylyttäneensä kyytimiestään, seitsemäs puhui simaisista seikkailuistaan, kahdeksas paleltuneista korvistaan. Melkein kaikkien puku oli huolimattomassa kunnossa osoittaen parempaa tottumusta hurjaan sotilaselämään kuin herrastapoihin, ja harvat heistä huolivat edes antaa emännälle tilaa, kun hän astui saliin. Turhaan Kaarina rouvan synkistynyt katse etsi samansäätyisiä naapureita, joita hän oli kokoukseen odottanut. Niitä oli siellä ainoastaan yksi, lyhyt vanha herra, jolla oli suuria syyliä poskissa ja vyöllä aimo miekka, melkein yhtä pitkä kuin hän itsekin. Sinä hetkenä hän oli kyyristyneenä isossa takassa palavan tulen ääreen.
— Pärttyli Iivarinpoika — sanoi Kaarina rouva tuolle herralle eikä ollut huomaavinaankaan muitten vieraitten epäkohteliaisuutta — ottakaa puhuaksenne, olkaa hyvä, ja selittäkää näille kunnioitettaville sotilaille ja kelpo kansalaisille, mitä varten nyt on kokoonnuttu, ja olkaa läsnäolijoista vanhimpana samalla puheenjohtajana.
Pärttyli Iivarinpoika Teet, Järpilän herra, oli niitä haaksirikkoisia kuningasmielisiä, jotka mielellään palvelevat laillista kuningasta sillä ehdolla, etteivät joutuisi huonoihin väleihin laittomankaan kanssa. Hän oli niin kauan vuoroin soutanut, vuoroin huovannut, että oli lopulta loukannut kumpaistakin kuningasta. Par'aikaa hän oli suuresti suutuksissaan Kustaa Aadolfille, joka edellisenä kesänä oli antanut hänen Järpilänsä ja muut talonsa läänitykseksi Henrik Hornille sallien kuitenkin Teetin hallita niitä kuolemaansa asti, ja se kiukku oli tuonut vanhan herran kokoukseen, mutta nytpä hän jo toivoi jälleen olevansa onnellisesti kotonaan Järpilässä. Hän ei ollut kuulevinaan Kaarina rouvan sanoja; rouva kävi hänen käteensä ja toisti sanansa.
— Niin, niin — vastasi takan ääressä lämmittelevä viluinen herra — aika kylmä on tänä iltana, tiet huonoja, oikea koiranilma. Suokaa anteeksi, olen käynyt niin huonokuuloiseksi viime aikoina. Mitä käskette, armollinen rouva?
Kaarina rouva uudisti sanansa kolmannen kerran.
— Ottaako pahakseni? Mitä joutavia, mitä joutavia! Sotilaita ja konnamaisia… Niinhän sanoitte? Niin, niin, mitäpä sitä muuta tähän aikaan kuulee? Suokaa anteeksi, että teidän läsnäollessanne jalkojani lämmittelen! Luuvalo, armollinen rouva, luuvalo! Niin, kun ihminen on sodassa saanut kestää yhtä ja toista niinkuin minäkin, niin kylläpä tuntuu vanhoilla päivillä, kylläpä tuntuu.
Kaarina rouva toivoi sydämensä pohjasta, että jok'ainoasta tuon vanhan ketun syylästä kasvaisi luuvaloa suitsuttava vuori, mutta huomaten mahdottomaksi asettaa häntä salaliiton etunenään hän pyysi itse sananvuoroa ja kehoitti kunnioitettavia vieraitaan keskuudestaan valitsemaan kokouksen puheenjohtajan.
Melu hiljeni hiukan, vieraat katselivat toisiaan; he nähtävästi eivät olleet ensinkään varustautuneet puheenjohtajan vaaliin. Useimmat olivat kaiketi luulleet puheenjohtajan hankitun jo ennakolta.
Kaarina rouvan kehoitusta seurasi neuvoton hiljaisuus, kunnes viimein kuului ääni pitkän tammipöydän äärimmäisestä päästä, missä muuan vanhanpuoleinen ratsukaapuinen mies oli ahkerasti työskennellyt sianliikkiön ja oluthaarikan kimpussa.
— Jos minun tässä sallitaan puhua suuni puhtaaksi — virkkoi hän mielissään pyyhkien viiksiään ja suippopartaansa pöytäliinaan — niin on tässä meidän joukossamme semmoinen mies, joka osaa puheillaan pistää pussiin minkä piispan hyvänsä, vieläpä koko arvoisan konsistorinkin; mutta koska hän osaa kaikki maailman kielet paitsi meidän kieltämme, niin kelvannen minä kenties puheenjohtajaksi hänen sijaansa, koskapa kerran olen hänen vähäpätöinen tulkkinsa. Muuten olen minä Iivari Pärttylinpoika, majoitusmestari ja nöyrin palvelijanne, armollinen rouva. Kosk'ei Pärttyli Iivarinpoika suvaitse puhua muuta kuin tyhmyyksiä, niin koettaa Iivari Pärttylinpoika sen sijaan puhua niin viisaasti kuin osaa, lisäsi majoitusmestari nauraen omalle sukkeluudelleen.