— Teidän nimenne käy maassa kultarahana, mutta minun nimeni on vaivainen vaskiropo, jonka edessä vain kerjäläinen kumartaa. Jumalan silmissä kaikki kumminkin on samanarvoista. Tahvo minun on nimeni, ja uutistaloani sanotaan Ahtialaksi. Oletteko nähnyt uutta kuningasta?
— En milloinkaan.
— Tänään sitten saatte nähdä hänen lempeät kasvonsa. Sanotaan hänen olleen Kankaisissakin, Eevert herran maahanpaniaisissa, ja kyllä kai hän nyt tulee kirkkoonkin, kun ruumis lasketaan kuoriin. Mutta eiköhän mentäisi edeltäkäsin sisään, siellä kun saatamme paremmin nähdä? Suntio on minun tuttavani; hän kyllä päästää meidät.
Nuori Pentti herra meni mielelläänkin Tahvo ukon kanssa, ja heidät päästettiin kirkkoon sivuovesta. Vaikka ulkona oli täysi päivä, paloivat kuitenkin vahakynttilät alttarilla, jonka aituus kuten pilaritkin oli verhottu mustalla harsolla. Mitä kirkkaimmankin auringonpaisteen aikana vallitsi tuossa arvoisassa temppelissä hämärä, sillä valoa tuli ainoastaan vähissä määrin pienistä ikkunoista, joissa vielä jokin katolisaikuinen lasimaalaus näkyi säilyneen vuosisatain ja tulenliekkien hävitykseltä. Katolisuus osasi paremmin kuin luterilaisuus sovittaa rakennuslaatuunsa sellaista pyhää, ylevää, salaperäistä, joka kuolevaisten silmiltä kätkee Jumalan majesteettiuden. Valtavain holvien alla ja juhlallisessa hiljaisuudessa täytyi sielun, vaikkapa vasten tahtoaankin nöyrtyä Kaikkivaltiaan istuimen juureen. Ja se vaikutusvoima, joka vielä tänäkin päivänä ilmenee sellaisissa vanhoissa tuomiokirkoissa kuin Turun kirkko on, oli meidän kertomuksemme aikoina mahtava ja valtava. Kuvanraastajapapit olivat uskonkiihkoisina Upsalan kokouksen jälkeen hävittäneet pyhäinkuvat, mitä vielä oli jäljellä ollut, tai halveksien heittäneet ne muun romun joukkoon ylisille, josta niitä meidän aikoinamme on löydetty koko joukko. Muuta muutosta kirkon ulkonaisessa asussa ei ollut sanottavasti tapahtunut. Ja koko aikakausikin seisoi vielä toinen jalka katolisten perintätapain piirissä ja toinen jalka jo lähdössä kulkemaan. Vielähän yhä pyhimysten päiviä vietettiin, kirkonkelloja siunattiin, sielukelloja soitettiin, ja vaikka messu kävikin ruotsiksi tai suomeksi, niin laulettiin vielä latinaksi muutamia rakkaita virsiä, joita ei oltu hennottu vaihtaa uusiin, äidinkielisiin.
Kirkko oli melkein tyhjä. Muutamissa perhepenkeissä vain istui aatelisrouvia ja -neitejä, jotka olivat jo hyvissä ajoin tahtoneet hankkia itselleen paikat. Tottien hautakuorissa paloi lamppu, ja siinä oli muuan surupukuinen, harson verhoama nainen, polvillaan kylmällä kivilattialla.
— Kuka tuolla kuorissa yksinään rukoilee? kysyi nuori Pentti herra seurakumppaniltaan.
— Se on Tottin Sigrid rouva, joka rukoilee äitinsä, Kaarina kuningattaren, haudalla.
— Tunsitteko kuningatar Kaarina Maununtyttären?
— Sotamies parka, joka jos jossakin on vaeltanut, tuntee toki ainoan tässä maassa asuneen kuningattaren. Siihen aikaan en kertaakaan tullut Liuksialaan ilman, että tuo siunattu rouva ensin kestitsi minua kelpo lailla väentuvassa ja kutsutti minut sitten luokseen kertomaan entisistä ajoista. Ei ollut sitä köyhää monen penikulman alalla, joka ei olisi siunannut Kaarina rouvaa sekä aamuin että illoin rukoillessaan, ja yhtä lempeä hän oli kaikille, ylhäiselle ja alhaiselle, ystävälle ja vihamiehelle, jopa itse Olavi herrallekin, Stenbockille, joka aikoinaan oli ollut niin julma Eerik kuninkaalle. Muistan minä vielä sen päivän, jolloin Stenbock oli mennyt Kaarle herttuaa piiloon ja ammuttiin kurjana karkulaisena metsässä; muistan, kuinka Kaarina rouva silloin haetti hänen ruumiinsa ja haudatutti hänet siunattuun maahan, palkiten siten pahan hyvällä… Niin, paljon olisi siitä juttelemista. Jumala tuntee omansa; kyllä hän tiesi Kaarina rouvan salaiset hyvät työt. Minulle hän oli erittäinkin suosiollinen, minä kun nuorena olin ollut Eerik kuninkaan jousimiehiä. Siitä minä sain hänelle kertoa useasti. Ja neljä vuotta sitten satuin juuri tulemaan Liuksialaan, kun Kaarina rouva oli kuolinvuoteellaan. Minä sain tulla hänen vuoteensa ääreen ja sanoa hänelle hyvästit, minä, niinkuin muukin talonväki. Ei hän enää jaksanut puhua, viittasihan vain Sigrid rouvaa lukemaan hänelle Johanneksen ensimmäisestä epistolasta, joka puhuu valosta ja rakkaudesta, ja kun Sigrid rouva oli tullut toiseen lukuun ja luki seitsemännestätoista säkeistöstä, että maailma katoaa ja hänen himonsa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iankaikkisesti, silloin me kaikki näimme, kuinka tuon armaan vanhan rouvan silmäluomet hiljalleen painuivat kiinni, ja sillä hetkellä hän sai autuaan lopun. Niin kävi Kaarina rouvan, ja tytär, joka tuolla kuorissa rukoilee, tulee äitiinsä. Poikaa minä en tuntenut. Hän vaelsi maita, maailmoita, Juhana kuningasta paeten. Mutta tyttärenpoika, nuori Aake herra, taitaa tulla ukko vaariinsa, äitinsä isään, ollen huimapäinen ja kovaluontoinen herra, kelpo taistelija, ja niinhän se koko Tottien sukukin on vankimpia tässä maassa.
— Kukas tuo ylhäinen rouva on, joka istuu yksinään penkissä tuolla lähinnä alttaria ja jonka penkin ovella seisoo kamarijunkkari.