— Se on maaherra Juhana de la Gardien emäntä, Kaarina Oxenstjerna, ylhäisin Turun kaupungissa. Hovipalvelija, joka nyt lähestyy penkkiä, ilmoittaa kaiketi surusaaton olevan tulossa.
Tahvo ukko oli arvannut kohdalleen, sillä kohta sen jälkeen asettui kaksi airuetta isolle ovelle, ovet avattiin ja saattojoukko tuli näkyviin. Varsinaiset hautajaiset oli vietetty kuninkaan läsnäollessa Hornien sukutilalla Kankaisten kartanossa Maskun pitäjässä lähellä Turkua, mutta oli myös ryhdytty erikoisiin toimiin, että niin kuuluisa sotaherra kuin Eevert Horn, kuninkaan sotataidonopettaja, tuotaisiin asianmukaisella komeudella perintökartanosta hautaansa Turun tuomiokirkkoon. Ruumissaatto oli pitkä ja loistava. Ensimmäisenä kulki sotaväki, sen verran kuin sitä omassa maassa oli saatu kokoon armeijan ollessa sotaretkellä; sen jälkeen tuli joukko vainajan alustalaisiin kuuluvia talonpoikia, sitten Turun kaupungin porvaristo ja suuri parvi Suomen aatelismiehiä. Heitä seurasi airut- ja lipunkantajajoukko, sitten tuli ruumisarkku, jota upseerit kantoivat, ja arkun jäljessä Eevert Hornin leski, Margareta Fincke ja hänen ainoa poikansa Kustaa, joka oli imettäjän sylissä, sekä kaikki kotona olevat Horn-suvun, niin Kankaisten kuin Joensuunkin haaran jäsenet. Heitä seurasi piispa pappeineen, sitten maaherra ja vihdoin kuningas itse monilukuisine, loistavine seurueineen, ja kaikki olivat surupuvuissa. Vartiajoukko ja kaksi airutta kulki viimeisenä.
Kansaa tulvi sen jälkeen sisään ja se täytti kirkon.
Hautajaismenot olivat temppelissä kuitenkin lyhyet, jo ennen mainituista syistä. Surumarssi soitettiin, messu laulettiin, piispa piti lyhyen puheen pääalttarin edessä, johon arkku oli asetettu mustalle sametille, ja sen jälkeen kuningas aloitti, kuten taistelutantereellakin, rakkaan sota- ja voitonvirren "Jumala ompi linnamme", johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Monen silmät kyyneltyivät, ja kuninkaan katseen kostea loiste osoitti, kuinka rakas vainaja hänelle oli ollut, hänelle niinkuin koko isänmaallekin.
Koko meno kesti tuskin tuntiakaan. Ruumis laskettiin hautaholviin, ei kumminkaan Hornien sukuhautaan, vaan Pyhän Ruumiin kuoriin; ympärille oli pystytetty ne liput, jotka urhoollinen sotapäällikkö itse oli aikoinaan anastanut vihollisilta. Siellä on uljas Eevert Horn levännyt hamaan tähän päivään asti, ja siellä hän on lepäävä tuomiopäivään saakka, yhä silloinkin, kun Turun tuomiokirkko itse on jo kauan aikaa ollut pohjolan ikuisten lumien alla. Hänen ja hänen puolisonsa marmoriin veistetyt kuvat ovat melkein turmeltumatta kestäneet tulenliekkien ja ryöstäväin vihollisten hävitykset. Suomenmaa, joka ei enää palvele pyhimysten jäännöksiä, katselee vieläkin kunnioittaen jalon sankarin lepokammiota.
Kuningas lausui muutamia lempeitä sanoja leskelle, Margareta rouvalle, ja Sigrid Tottille, puristi heidän kättään ja lähti pois jälleen ryhtyäkseen valtakunnan asioihin valppaasti ja tarmokkaasti; sitä todistavat tavattoman monet kirjeet ja asetukset, jotka hän antoi kolmikuukautisen Turussa-olonsa aikana.
14. KUN KUNINGAS OLI ISÄNSÄ POIKA.
Seuraavana päivänä oli maaherra Juhana de la Gardie esittelyllä kuninkaan luona linnassa. Kuningas oli suutuksissaan monen monista valituksista, joita yhä tuli hänelle. Milloin voudit valittivat, että talonpojat niskoittelevat eivätkä tahdo maksaa vielä jäljellä olevia Elfsborgin lunnaita ja muita veroja, milloin taas talonpojat valittivat voutien luvatonta kiskomista. Se oli sekavan sekava sorron ja epäjärjestyksen vyyhti, joka saattoi tehdä lopun enkelinkin pitkämielisyydestä ja näytti mahdottomalta selvittää. Maaherra sai käskyn tarkasti tutkia, kuka on oikeassa, kuka väärässä; mutta siinäpä se vaikein temppu olikin. De la Gardie päätti ohjata kuninkaan suuttumuksen toisaalle, missä se saisi purkautua oikeutetumpaan suuntaan.
— Armollinen herra — virkkoi hän — te tiedätte kyllä, että Sigismund kuninkaan lähettämät miehet ovat yllytelleet talonpoikia Mynämäessä ja useissa muissakin kihlakunnissa ja että talonpojat ovat tehneet ilmeistä vastarintaa voudeille.
— Sen kyllä tiedän, Jumala paratkoon — vastasi kuningas tuimasti — eikä se suinkaan tuota teille erinomaista kunniaa.