— Tämä nuori mies näyttää vähän kesymmältä, vastasi maaherra hymyillen. Hänen sukunsa on tämän maan vanhimpia, ja Tavasteilla on paljon vaikutusvaltaa.
— Enkö minä ole koettanut poistaa sitäkin verivelkaa? sanoi kuningas vastenmielisesti. Tuokaa sisään hänet!
Pentti Iivarinpoika astui sisään. Hänen poskensa olivat valkoiset kuin lumi, ja kuningas ymmärsi väärin syyn nuorukaisen kalpeuteen.
— Kuinka? sanoi hän tuimasti. Sotamieheksikö aiot ja kalpenet sen kuninkaan edessä, joka on johtava sinut taisteluun?
Nuori mies ei voinut vastata sanaakaan.
— Mene! jatkoi kuningas yhtä tuimasti. — Minun sotamiesteni täytyy uskaltaa katsoa itse perkelettäkin silmästä silmään. Miehiä minä tarvitsen enkä lellipoikia.
— Suvaitkaa kuulla minua, änkytti nuori maalaisherra, joka kumminkin, kun häntä pelkuruudesta syytettiin, tunsi tarpeeksi paljon Tavastien verta kuohuvan suonissaan.
— Mitä sinulla on sanomista minulle?
— Jos kalpeakin lienen — jatkoi Pentti, jossa suuttumus jo alkoi päästä voitolle luontaisesta kainoudesta — jos kalpeakin lienen, niin älkää minua halveksiko sentähden, että muistan isiäni.
— Ymmärrän. Isäsi ja isäsi isä ovat kuolleet kavaltajan kuoleman. Jos heitä muistelet, miksi olet tullut tänne? Miks'et odota Kurjalassa ensimmäistä täällä syntyvää melskettä, joka on pelastava maan minun hirmuvallastani ja julistava esi-isäsi pyhimyksiksi?