— Suvaitkaa vielä kerran kuulla minua, majesteetti! nuorukainen puhkesi uudelleen sanomaan, posket suuttumuksesta hohtavina. — Minun esi-isäni saivat kavaltajan kuoleman, vaikka olisivat ansainneet toisenlaisen palkan laillista hallitsijaansa kohtaan osoittamastaan uskollisuudesta — ja siinäpä syy, miksi minä seison tässä. On niitäkin, jotka sanovat, ettei minun, isieni pojan, sovi kohdata teitä, majesteetti, muulla tavoin kuin vihollisena ja paljas miekka kädessä taistelutantereella. Jos tietäisin, mitä nuo veriset haamut ajattelevat siitä, niin olisin tullut tänne keveämmin mielin. Mutta, majesteetti, minä tulen uskollisena alamaisena, koska teillä ei ole mitään osaa siinä, mikä on tapahtunut, ja minä pyydän nöyrimmästi saada tarjota vähäpätöisen palvelukseni teille, jottei ainoastaan isieni muisto minussa puhdistuisi, mitä he eivät tarvitse, vaan jotta myöskin te, majesteetti, minun uskollisuuteni tähden antaisitte heille takaisin kunnian, koska heille ei enää voi henkeä antaa takaisin.
Kuningas Kustaa Aadolf oli sekä luontaisen lempeytensä johtamana että viisaana valtiomiehenäkin koettanut poistaa isänsä verisiä jälkiä, mutta kovin herkästi koski häneen vähinkin, mikä loukkasi hänen isänsä muistoa. Nuorukaisen sanat eivät häntä miellyttäneet; hän oli ennestäänkin jo ärsytetty; nyt hän kuohahti.
— Tuomiolleko sinä käyt kuninkaasi kanssa, mieletön poika? Kuninkaallesiko tahdot opettaa, mikä muka on oikeata ja mikä väärää? Mene, kiitä nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi, etten anna sinulle selvempää tietoa alamaisen velvollisuuksista! Minä olen jo saanut kyllikseni teistä, hurjat Tavastit. Isäni, jota te solvaatte, antoi sulasta armosta teille takaisin Kurjalan kartanon, jonka omistamisen oikeuden olitte menettäneet. Varokaa, etten minä ota hänen lahjaansa takaisin.
Hetkiä oli, jolloin lempeä Kustaa Aadolf muistutti rautaista isäänsä; harvinaisia ne olivat, mutta tämä oli niitä hetkiä. Nuorukainen, joka jo oli notkistamaisillaan polvensa ankaran valtiaan edessä, peräytyi, puolittain masentuneena, puolittain vihan vallassa. Linnan pihalla hän vasta toipui, ja loukattu ylpeys sai hänet purskahtamaan itkuun.
— Voi äiti, vaikeroi hän, oikeassa sinä sittenkin olit! Mitäpä hän huolii minun isieni tuomiosta, kun asia koskee hänen isänsä verivelkoja? Ja on kumminkin ollut aika, jolloin Tavastit olivat aivan samanarvoisia kuin Vaasat. No niin, päätökseni on tehty. Minä tarjoan palvelustani Sigismundille. Oikeutta on minun saatava täältä tai sieltä.
— Etsikää oikeutta siltä tuomarilta, joka yksin tuomitsee oikein ihmisen aivoitukset! lausui hänen takanaan tuttu ääni. Vanha Tahvo seisoi linnanpihalla ja oli kuullut hänen katkonaiset sanansa.
— Pitääkö siis kaiken oikeuden maan päällä joutua poljetuksi? huudahti nuorukainen kiivaasti.
— Ja mistä minä oikeutta sain, kun minut kahdesti karkoitettiin omasta kodistani? Herraan Jumalaan minä luotin ja rakensin tupani kolmannen kerran. Siellä minä jälleen kärsin väkivaltaa, mutta miksi olisin ollut epätoivoissani? Apu tuli hädän hetkenä, ja niin se aina tulee. Tänään olen valittanut kuninkaalle voutien kiskomisesta. Kuningas on luvannut tutkituttaa asiani, mutta en minä luottamustani pane ruhtinaihin, minä turvaan kuningasten kuninkaaseen. Näettekös, nuori herra, noita muukalaisia vankeja, jotka korjaavat linnan muuria kaksi vuotta takaperin sattuneen tulipalon jälkeen? Mitähän lienevätkään väkeä?
— Olen kuullut sanottavan, että täällä on puolalaisia, Liivinmaalta saatuja sotavankeja.
— Niin, niitä ne kai lienevät. Mihinkähän luulette noitten vankirukkain luottavan ja turvaavan ollessaan täällä vieraalla maalla?