VERNAN RUUSUT
1. TANSSIAISTEN JÄLKEISENÄ AAMUNA.
Niillä, jotka puhuvat onnen vaihteluista ja johtavat kaikki vain sattumuksesta, oli muistettavana vuonna 1789 paljon syytä kummastella ajan tapahtumia. Kaikkien ihmetellessä, mitähän oikeastaan oli tuleva hurjasta Ranska-poikasesta, joka alkoi ruveta niin hillittömäksi, tapahtui kummallisia asioita myöskin sävyisässä, syrjäisessä, unohduksiin joutuneessa Suomessa. Elokuun 25. päivänä 1788 oli kuningas Kustaa lähtenyt Kymenkartanosta paluumatkalleen Ruotsiin melkein pakolaisena, vaarojen ja kavalluksen keskitse, epätoivoissaan kruunustaan, monen jo pitäessä häntä valtaistuimelta syöstynä yksinvaltiaana, jonka kuusitoistavuotisesta hallituksesta ei ollut jäävä jäljelle muita merkkejä kuin onnistumaton vapaudensorron yritys, kruununpolttimot, uusi teatteri ja muutamia sieviä sekä suorasanaisia että runopukuisia korulauseita. Venäjän Katarina riemuitsi, Ruotsi horjui, Suomi näytti pettävän perinnäisen uskollisuutensa ilmikapinalla, kansat epäröivät, puolueet kohottivat uudelleen päätänsä sen musertavan iskun jälkeen, joka niitä oli kohdannut 1772; ei kukaan tiennyt edellisenä päivänä, mikä kohtalo oli seuraavana tuleva maan ja kansan osaksi. Kesäkuun 5. päivänä 1789 nousi sama kuningas jälleen maihin Suomen rannikolle Turussa, ja miten olikaan kaikki silloin muuttunut kuin kuvat taikapeilissä! Ajan ilma oli edelleenkin täynnä ukkosta, mutta pahin rajuilma näytti jo menneen ohitse, vihollinen ei enää riemuinnut, Ruotsin manner ei enää vavissut kuninkaan valtaistuimen alla, Suomi oli malttanut mielensä ja pudistanut niskoiltaan kavalluksen kuin häpeällisen valheen, kansat saivat rohkeutta, puoluemiehet hiipivät rajan yli pakoon, Kustaa III:n aurinko loisti vielä kerran ennen laskeutumistaan melkein yhtä viehättävän kirkkaasti kuin hänen nuoruutensa ja onnensa aikana. Historia vain piirsi poiskäännetyin kasvoin yhdistys- ja vakuutuskirjan nimen aikakirjoihin.
Ruotsin aseellinen käsivarsi, joka edellisenä vuonna oli sisäisestä suonenvedostaan ensi iskussaan hervahtanut voimatonna alas, kohosi jälleen parantuneena ja voimakkaana jatkamaan taistelua. Sotajoukkoja ja laivastoja oli talven kuluessa varustettu kiireisessä taisteluinnossa, rivit olivat täyslukuiset, marssikäskyt valmiit; missään ei puuttunut rohkeutta, kuuliaisuutta eikä yksimielistä isänmaanrakkautta, mutta kuitenkin puuttui kolme muuta sodan menestyksen tärkeintä edellytystä: rahaa, päälliköitä ja aiotun retken rohkeaa ja tarkkaa suunnitelmaa. "Sodassa — sanoo Yrjö Kaarle von Döbeln — ei mikään ole mahdotonta, kun vain osataan itsepäisesti taistella vastuksia vastaan, luottaa onnelliseen sattumaan ja pakottaa itse onni avuksi." Tähän saatettaisiin lisätä: jos vain on päällikkönä Döbelnin lainen mies. Kustaa III oli epäilemättä nero, mutta hän ei ollut nero sodan alalla.
Pieni Loviisan kaupunki kuningatar-nimineen oli tähän aikaan etuvartijana lähinnä valtakunnan rajaa, joka kulki pitkin Kymenjokea. Sinne kokoontui keväällä 1789 kenraalimajuri Kaulbarsin johtamana se Ruotsin sotaväen osasto, jonka tuli suojella rantatietä ja sopivana hetkenä marssia Haminaa vastaan — osa Dalin rykmenttiä, uplantilaisia, vermlantilaisia ja nerikeläisiä sekä suomalaisia Kymenkartanon komppaniasta ja eskadroona Uudenmaan rakuunoita. Kaupunki oli muuttunut leiriksi; mutta leirejä ja sodanvaaraahan tällöin oli kaikkialla, ja enin osa asukkaita piti turvallisempana kaupunkia kuin saaristoa, jossa ehkä olisi jouduttu venäläisten risteilijäin saaliiksi.
Johonkinhan nuorten upseerien oli ryhdyttävä, kun he siinä viikosta viikkoon turhaan odottelivat edemmäksi marssimisen käskyä. Miksi he eivät olisi nauttineet nuoren elämän suloa, jonka säikeet vihollisen luoti saattoi milloin hyvänsä äkkiä katkaista? Ei ollut sievistä maalaisneitosista eikä hienosti sivistyneistä nuorista aatelisneideistäkään puutetta, sillä mitä kaupunki oli mahdollisesti vailla, sen korvasivat runsaasti ympäristön aateliskartanot. Miksi ei pidettäisi tanssiaisia raatihuoneella?
Sotaretkellä oltaessa tullaan pian tutuiksi. Soittoa oli, siispä tanssittiin ikäänkuin ei kellään olisi ollut aavistustakaan siitä, että verinen sota raivosi muutaman penikulman päässä Savon järvien rannoilla. Ensimmäiset tanssiaiset olivat hyvin onnistuneet ja toisia tuli sen jälkeen. Loviisassa huviteltiin.
Viime tanssiaisten jälkeisenä aamuna oli kenraalinrouva Kaulbarsilla (syntyjään Adlerfelt) vieraiden vastaanottohetki, ellei tahdo sanoa cour; hän oli käymässä miehensä luona Loviisassa ja hänen asuntonsa oli tällä kertaa kaupungin ylhäisimpäin seurapiirien kokouspaikkana. Kello yhdestätoista yhteen saakka ilmoittautui joukoittain rouvia, neitosia ja upseereja tervehdysvierailulle, ja päivystävä ajutantti saattoi heidät sisään, missä heidät otettiin vastaan sen ajan tapaan kursailevan kohteliaasti ja heille tarjottiin Unkarin viinejä, säilykehedelmiä ja leivoksia, ja sen jälkeen he, neljännestunnin keskusteltuaan päivän uutisista, poistuivat jättääkseen tilaa uusille vieraille. Sotaelämä toi mukanaan vapaanlaisen keskustelukielen; päällikön puoliso oli määräävänä kaikessa. Kaikki nöyrtyivät tuon älykkään henkilön edessä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta, että sota-asiatkin, milloin vain soveltui, muuttuivat kamaripolitiikan osaksi.
— Kuinka voitte, armollinen rouva, eilisten voittojenne jälkeen? kysyi iloinen, lihavahko, siviilipukuinen herra, joka oli sen uutuuden viehätyksen koristama, joka silloin vielä seurasi kuninkaallisen Vaasan ritariston tähteä. — Toivottavasti oivallisesti? Totuttu kun ollaan näkemään koko maailma jalkain juuressa.
— Aina vain olette ilkeä, hyvä tohtori, vastasi kenraalitar. Se onkin teidän oikeutenne, se kuuluu teidän ammattiinne. Mutta mitä minun on tekeminen? Kärsivällisesti poden jo kolmattatoista nuhaani Suomessa. Jotakinhan täytyy uhrata isänmaan hyväksi. Määräättekö ehkä kuppausta vai suoneniskua? Älkää kieltäkökään, te olette verenjanoisempi kuin Donin kasakka!