— Älkää, armollinen rouva, puhuko verestä; pitäköön sota huolen suoneniskuista. Olihan meillä äskettäin oivallinen senlaatuinen Porrassalmella. Millaisilta tuntuivat eiliset tanssiaiset, teidän armonne?
— No eipä hullummilta, tanssi oli vilkasta; on omituinen viehätys tuossa tulivuorella tanssimisessa. Mutta, rakas tohtori, minä alan käydä vanhaksi…
— Tekö? Se ei ole mahdollista. En ole vielä koskaan kuullut sulottarien ilmoittavan ansioluettelossaan vanhuudenheikkoutta, kun ovat tahtoneet saada eläkettä aatelisesta neitsytlaitoksesta.
— Kenpä tietää? Kohtapa Kellgreninkin kolme sulotarta ylistelevät hiusjauhetta, joka kätkee maailman silmiltä heidän ensimmäiset harmaat hiuksensa. Minä katselin eilen erästä nuorta paria — sisareni tytärtä Cecile Almsköldiä ja tuota rakastettavaa nousukasta, joka eilen unohti sadannen lemmittynsä, vannoakseen tänään ikuista uskollisuutta sadannelle-ensimmäiselle.
— Ketä? Tuotako, joka ilmaisee ihailuaan jakkaralla ikkunan luona istuvalle neiti Mandelkronalle? Vänrikki Rosiako, niinkö?
— Juuri häntä. Luutnantti Rosia, jos suvaitsette. Minä luen ansiokseni, että minulla on ollut vähäinen osuus hänen ylennyksessään, minkä hän muuten hyvin on ansainnutkin. Hän oli yksi niistä neljästä uusmaalaisesta rakuunasta, jotka onnellisesti taistelivat Värälän luona huhtikuussa. Muistattehan sen kahakan, jossa kapteeni Rosenlew kuudellakuudetta miehellä karkoitti neljäsataa vihollista. Ehkäpä muistatte myöskin Rosin ja Stegenbergin kaksintaistelun Cecilen hansikkaasta; tiedättehän sen mielettömyyden?
— Enkö sitä tietäisi? Enkö tuntisi Yrjö Rosia? Minähän hänet paransin erään kerran keuhkokuumeesta. Se oli … malttakaas … toisissa raatihuoneen tanssiaisissa. Molemmat nuoret herrat löysivät yht'aikaa tuon kalliin saaliin, neiti Cecilen hansikkaan, törmäsivät tietysti huimapäisinä toisiaan vastaan ja koettivat sitten parhaansa mukaan syöstä miekkansa toinen toisensa läpi. Sehän on aivan luonnollista. Mutta kummasta sitten tuli hansikkaan onnellinen valloittaja?
— Ei kummastakaan. Minä pyysin sen takaisin oikealle omistajalleen, mutta tietysti vasta sitten, kun se jo oli maksanut verta … ymmärrättehän?
— Ah … Stegenberg sai kaikkien taiteen sääntöjen mukaan miekanpiston kolmannen kylkiluunsa yläpuolelle. Minä vakuutan teille, armollinen rouva, se oli kaunis kuuden viikon haava, aivan täsmälleen siinä paikassa, johon se oli tarkoitettukin, niin ettei se poikaparalta vienyt kaikkia voimia. Jos se olisi sattunut vain tuumaakaan alemmaksi, olisi hänen retkensä ollut kunnialla päätetty. Mutta Yrjö Ros osaa käyttää miekkaansa; minä en tiedä parempaa miekkailijaa koko Ruotsin armeijassa. Te, armollinen rouva, saatte kunniaa suosikistanne. Häneltä ei puutu muuta kuin että hän olisi ylhäistä sukua … tuolta iloisimmalta ja kevytmielisimmältä pojalta, mikä konsaan on taistellut kaunotarten kunniaksi. Hän on ansainnut ylennyksen, hän tanssii todellakin kuin sotajumala.
— Todellako? Minä sanoin itsekseni, kun näin hänen tanssittavan Cecileä gavotti'ssa: kas, tuossa vasta on nuoruutta! Sitokoon hänet, ken voi! Yhtä helposti saisi sidotuksi autereenkin. Mutta se on häviävä, tohtori … ja minun iälläni se on jo hävinnyt. Pidättehän te kelpo keittiöstä, eikö totta?