Suomesta erittäinkin on huomattava, että täällä, paitsi julkista Puolan ja Venäjän sotaa, oli yhä edelleen salainen, mutta sitä katkerampi taistelu erilaisten valtiollisten, jopa joskus uskonnollistenkin puolueitten kesken. Nuijasota oli jättänyt syvät jäljet. Sigismundin tappiollejääneellä puolueella oli vielä paljon suosijoita eteläosassa maata, ja Puolasta päin koetettiin kaikin tavoin ja keinoin kääntää kansan suosiota nuoremmasta Vaasan suvun haarasta jälleen Juhana kuninkaan sukuun. Puolalaisia lähettiläitä samoili ympäri maata milloin missäkin valepuvussa. Julistuksia ja salaisia kirjoituksia ilmestyi, joissa kansaa ja Etelä-Suomen aatelisia kehoitettiin kapinaan silloista hallitusta vastaan ja luvattiin pikaista apua Puolasta, samaa yhäti saapumatonta apua, jota muinoin Juhana herttua, Klaus Fleming ja Arvid Stålarm olivat Turun linnantornista turhaan odotelleet tulevaksi. Kaarle IX:n alati terävät mestauskirveet ja alati valmiit hirttonuorat olivat joksikin aikaa peloittaneet pois nämä Puolan lähetit, mutta nyt, kun nuoren kuninkaan lempeys jälleen oli avannut isänmaan portit monelle maanpakolaiselle, vilisi Etelä-Suomessa taaskin niitä, jotka olivat olevinaan isänmaan ystäviä ja ajoivat Sigismundin asiaa, kuka suorastaan hänen neuvoshuoneensa valtuuttamana, kuka ilman.
Lieneekö täysi rahakukkaro vai vanha tuttavuus muuttanut Tofön emännän mielen suopeammaksi mereltä tulleita vieraita kohtaan, on epätietoista, mutta niin vain oli edellinen päivä päättynyt, että uljas majoitusmestari oli asettunut isäntäväen vuoteelle sivuhuoneeseen ja saanut samassa kunniamajassa sijan ruskeanuttuisellekin miehelle. Seuraavana aamuna päivän sarastaessa oli tämä harvapuheinen vieras liikkeellä ja herätti makuutoverinsa sanalla, joka varmaankin oudostutti Tofön tuvan oppimattomia seiniä, nimittäin sanalla: benedicite.
Sotilaaseen tämä hurskas tervehdys ei suuria vaikuttanut. Hän oli unissaan kai vielä liikkuvinaan aalloilla. Hän vastasi:
— Souda suojaan, pikipöksy!
— On aika jo meidän ryhtyä työhön, jatkoi ruskeanuttuinen tyynesti, vetäen sivulle karkean hurstin kapean ikkuna-aukon edestä. Talviseen aikaan se suljettiin vetoluukulla. Lasiruudut olivat silloin vielä liian kallista korutavaraa kalastajain mökkeihin.
— Mistä tuulee? kysyi Iivari Pärttylinpoika, vastahakoisesti nousten ja koettaen saada selville, minne kohtalo tällä kertaa oli viskannut hänet harharetkillään. Keskustelu kävi puolankielellä.
— Tuulet vievät meidät siihen maahan, jota jumalat ovat päättäneet rangaista, vastasi matkatoveri Genserikin sanoilla.
Sotilas mietti hetken ja karkoittaakseen kaikki unet silmistään otti kelpo kulauksen oluthaarikasta, jonka hän kyllä oli muistanut varustaa vuoteensa viereen kaikkien yön vaivojen varalta, sekä vastasi sen jälkeen vakaasti näin:
— Kuulkaas nyt, pater Padilla! Sanon teille sanan, vieläpä kaksikin, ja te saatte ne sitten vaikka sanoa kuninkaalle, jos mieli tekee, koska olette hänen rippi-isänsä. On kyllä ihmisiä, joilla on monta jumalaa ja monta kuningasta, miten milloinkin parhaiten sopii, mutta Iivari Pärttylinpojalla on vain yksi Jumala, yksi kuningas ja yksi isänmaa. Olen ottanut ollakseni teille tulkkina ja talonkoirana, jommoista saatatte tarvitakin tässä maassa, mutta tuohon kauppaan olen käynyt vain sillä ehdolla, että te nousette täällä maihin saattamaan jälleen voimaan laillisen järjestyksen ja että käyttäydytte kiltisti. Siihen asti minä haukun ja puren, milloin vain hyväksi näette, mutta en tee rahtuakaan enempää; sen minä sanon teille suoraan. Mutta jos te aiotte rakennella täällä polttolaivoja ja muita mokomia laitoksia, saatuanne vallan käsiinne, niin on paras, että laittaudutte suoraa päätä Puolaan takaisin, samaa tietä jota olette tullutkin. Niin, niin, pehmoinen käpälä ensin ja kynnet sitten — ei sovi! Kyllä minä muistan, mitä te teitte protestanteille Thornissa. Ennenkuin minä toimitan teidät Suomen mantereelle — sillä nämä silakkakarit eivät ole muuta kuin takamaita vain — tahdon tietää, aiotteko pitää kuninkaan sanan.
Pater Padilla, jossa me jo hänen ruskean nuttunsa alta tunnemme katolisen kirkon ja Sigismundin uskaliaimpia pohjoismaisia salalähettejä, tiesi varsin hyvin etevämmyytensä tuon raa'an soturin rinnalla eikä sen vuoksi pitänytkään suurta lukua hänen uhkaavista sanoistaan. Hänen mielestään oli kumminkin parasta säästää hyödyllinen ase toistaiseksi, ja siksi hän vastasi kylmästi: