Yrjö huomasi, että tyttö lausui vokaalit hyvin puhtaasti, mutta konsonantit epäselvästi. Hänestä tuntui kuin olisi kuullut pienen lapsen äänen ja lausumatavan. Taaskin jäi hän kummallisen epäröimisen valtaan.
Lapsi, tyttö riemastui kuvaamattomasti, huomatessaan, miten suuria hänen yksi viaton sanansa vaikutti. Hän riensi piironkinsa luo ja otti esiin pienet kalleutensa. Milloin tuli näkyviin taulu, milloin lasten kuvakirja; sitten kuvitettu kasvioppi, pienillä timanteilla koristettu sormus, ruusun muotoinen neula. Yrjö oli siksi hienotuntoinen, ettei voinut olla osoittamatta mieltymystään, ja se näytti tekevän talon nuoren emännän hyvin onnelliseksi. Mutta lakkaamatta palasivat samat epäilevät kysymykset nuorukaisen sieluun: kuuleeko hän puheeni? ymmärtääkö hän minua? puhuuko hän? onko hän mykkä? Mutta lausuihan hän kuitenkin yhden sanan…
Sitten ojensi tyttö hänelle kalleuden, joka näytti olevan hänestä rakkain, sillä hän piteli sitä melkein hartain mielin. Se oli hienoissa kultavitjoissa riippuva medaljongi, missä oli nuoren, viehättävän, kaksikymmentä vuotta takaperin muodissa olleeseen pukuun puetun naisen kuva. Oliko se äidin kuva? Kasvonpiirteet olivat etelämaalaiset, silmät tummat, elämää, tulta ja voimakkaita intohimoja säihkyvät. Oliko siinä edes rahtuistakaan sen lempeän lapsen näköä, joka hänelle kuvaa ojensi? Niin, todella oli yhtäläisyyttä, mutta se oli samankaltaista kuin saman maiseman yhtäläisyys, kun sitä ensin katsotaan vaaleanpunaisen, sitten tummanpunaisen lasin lävitse. Piirteet olivat samat, mutta koko vaikutelma erilainen. Yrjö katseli kuvaa kauan ja huomattavasti hyvin kiintyneenä.
Sillä voitti hän yhä suuremmassa määrin tyttösen suosiota. Hän katsoi milloin kuvaa, milloin Yrjöä, otti häntä taas kiinni kädestä ja sanoi yhden ainoan sanan:
— Äiti.
Siis oli se kuitenkin hänen äitinsä. Mutta mitenkä olivat selitettävät nuo kummalliset, yksinäiset, lapselliset ja lapsellisesti lausutut sanat? Vielä yksi koetus, ajatteli Yrjö. Koska hän kerran osaa lausua äidin ja veljen nimet, niin pitäisihän hänen osata lausua omansakin.
Hän suuteli medaljongia ja antoi sen takaisin.
— Sano minulle — virkkoi hän olennossaan nuorukaisen haaveksivaa ihastusta ja niin ilmeikkäin liikkein kuin suinkin muisti — sano minulle, mikä sitten sinun nimesi on? Kaikki, mitä luonnossa on, saatan mainita nimeltään, kaikki kasvit, kivet ja eläimet, puutarhasi kukat ja metsäsi linnut. Sinun nimeäsi vain en vielä tiedä, sinun, joka olet minusta kaunein ja rakkain kaikista. Jos sanon sinua ensimmäiseksi ja ainoaksi rakkaudekseni, niin se on totta; sinä olet se. Katsos, minä säilytän sinun ruususi, minä säilytän sen niin kauan kuin elän. Jos nyt sanon sinua metsien ruusuksi ja salojen kauneimmaksi helmeksi, niin tiedän sanoneeni totta, sillä se sinä olet, minä tunnen sen niinkuin olisin tuntenut sinut jo monta vuotta. Jos sanon sinua hienoimmaksi, keveimmäksi kuvaksi, minkä sivellin koskaan on luonut kankaalle tai taltta veistänyt marmoriin, niin siinäkin lausun vain osan sinun olemuksestasi, sillä sellainen sinä olet, minä tiedän sen. Sinä olet minulle niin tuttu kuin olisimme kasvaneet samasta juuresta, ja kuitenkin olet sinä minusta arvoitus, jonka avainta en löydä, jonka olemus häilyy silmieni edessä aamun hämärässä. Rakas, suloinen lapsi, kaikki se muuttuu paremmaksi, kun saan tietää nimesi, sillä silloin on minulla sana, joka käsittää sinun koko olemuksesi. Sentähden, sano minulle nimesi … ymmärrätkö? Nimesi, oma armas nimesi!…
Tyttö katsahti häneen suurin, loistavin silmin, nyökäytti sitten päätään merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja vastasi:
— Verna.