Kun katsees' kohtaa Dafnen mistä, ei jätetyks' se häntä saa, sen näky mielen lumoaa, ja kun hän poistuu näkyvistä, sun syömes' hänet kuvastaa.
Jos autuutta maa mitään luonee, niin paljon hyvää, kaunista sun aisteis' uutten keralla autuuden sisällöks' se suonee. Et, Dafne, tiedä onnestasi
Yrjö pani pois kitaran. Miten toivoen ja miten peläten hän laulun aikana koetti lukea tytön kasvoista pienintäkin merkkiä, joka olisi osoittanut hänen kuulleen laulun ja ymmärtäneen sen helposti tajuttavan ajatuksen! Sitä vivahdusta ei ilmennyt, siitä merkistä ei näkynyt jälkeäkään. Tyttönen oli niinkuin ennenkin katsellut hänen huuliaan ja käsiään, oli tarkasti ottanut huomioon hänen kasvojensa vaihtelevat ilmeet, niin että ne samana silmänräpäyksenä jo kuvastuivat hänessä itsessään, mutta kuullut, voi, kuullut hän ei ollut! Onneton totuus oli selvinnyt lieventämättömän tuskallisena Yrjölle.
— Hyvä Jumala — sanoi hän hiljaa itsekseen kuin olisi kuitenkin pelännyt tytön kuulevan — tämä onneton lapsi on kuuro … on kukka, vaan ei lintu … tuoksu, vaan ei sävel. Ei koskaan ole taiteilija luonut väreiltään ja muodoltaan kauniimpaa kuvaa mutta ääni on poissa. Niin nuori, niin kaunis, niin viehättävän suloinen, viaton ja hyvä, mutta ainiaaksi mykkä!
Näin ajatellessaan Yrjö ei enää kauemmin voinut hillitä tuskallista hämmästystään. Hän suuteli hienoa, valkoista kättä, käänsi päänsä pois päin ja itki.
Missäpä olisi kieltä kaunopuheisempaa kuin kyynelten kieli? Nuori tyttö tajusi sen heti. Vastaamatta niinkuin ennen ainoastaan heijastamalla hänen omia tunteitaan nousi hän sanomattoman viehättävästi hymyillen ylös, otti Yrjöä kiinni käsivarresta, käänsi hänet itseensä päin, katsoi häntä kirkkaasti silmiin ja sanoi hiljaisella, mutta selvällä äänellä yhden ainoan sanan:
— Veli.
Yrjö säpsähti niinkuin suksimies, kun hän Lapin autioilla taipaleilla yössä ja myrskyssä hiihtäessään kaukana ihmisasunnoista äkkiä aivan läheltä kuulee ihmisäänen huutavan nimeään.
— Sano se vielä kerran! huudahti nuorukainen ilosta hurmaantuneena. — Sano vielä kerran tuo yksi ainoa sana, joka tuo sinut jälleen onneen ja elämään ja tuomitsee onnettoman ajatukseni seitsenkertaiseksi valheeksi! Sano, sano se sama sana, kuinka se olikaan? Sano!
— Veli! sanoi tyttö uudestaan voitonriemuisin ilmein, kuin olisi hän tahtonut sanoa: näetkös, tiesinhän minä, että sinä tuomitsit minua väärin!