— Miksi katselet minua? kysyi hän.
Vaikka henki olisi mennyt, ei hän olisi tyttöä nyt voinut sanoa muuksi kuin sinuksi.
Kun tyttö ei vastannut, jatkoi Yrjö melkein uneksien:
— Minä en tiedä, ken sinä olet, etkä sinä tunne minua. Minä tulen suoraan metsästä kuin saalista etsivä haukka: kuka takaa sinulle, etten ole ryöväri, joka tahdon ryöstää sinulta rauhasi? Minä löydän sinut täältä kuin niityn kukan, ja ken on sinulle sanonut, etten minä tallaa sinua. Sinä tervehdit minua ääneti, sinä sidot ääneti haavani, yksin, turvattomana ja ääneti otat minut vastaan etkä pelkää minua. Miksi uskot minua? Ja miksi uskon minä sinua, vaikka olet kuin suljettu kirja? Minun käytökseni saattaa olla petosta, sinun teeskentelyä: miksi uskomme toisiamme? Enhän minä tiedä edes nimeäsikään, ja vähänpä nimi merkitsee, mutta minusta tuntuu kuin kauan jo olisimme toisemme tunteneet. Miksi et vastaa?
Tyttö yhä vain katseli häntä tarkkaavasti. Yrjö huomasi nyt hänen katsovan vain hänen huuliaan. Väristys kiiti läpi koko hänen ruumiinsa; hän tuskin uskalsi ajatella loppuun ajatusta, joka hänen mieleensä juolahti.
— Hyvä Jumala, huudahti hän, onko mahdollista, että niin armas olento voisi olla tuomittu ikuisesti äänettömäksi? Tuntematon, kaunis lapsi, sano edes yksi sana, joka poistaa erehdykseni! Älä anna minun herjaten syyttää Luojaa siitä, että hän on kauneimpaan mestariteokseensa jättänyt niin suuren puutteen! Sano vain yksi ainoa pieni sana, mitä vähäisin sana, ja se tekee minut onnelliseksi, se ilmoittaa minulle, että sinä kuulet!
Yhä vain vastaamatta tyttö katseli häntä, mutta levottomuutta, melkeinpä suuttumusta kuvastui nyt hänen vilkkaista kasvoistaan. Pienet, valkoiset kädet liikkuivat nopeasti ja maltittomasti samaan tapaan kuin niiden merkkipuhe, joilta luonto on jo syntyessä riistänyt sekä kuulon että puhelahjan. Paremmin kasvojen ilmeestä kuin noista käsittämättömistä kädenliikkeistä Yrjö alkoi tajuta tytön nuhtelevan häntä samasta, mistä hän äsken oli moittinut tyttöä: mikset vastaa? Mikset puhu minulle sillä kielellä, jota minä ymmärrän?
Yrjön katse osui sattumalta kitaraan. Mitä kitaralla tehtiin, ellei kukaan saata kuulla sen säveliä? Ellei tyttönen ollut saanut osakseen täydellisen kuurouden suurta onnettomuutta, niin totta hänen täytyi tuntea soiton suloinen taito. Olihan koko hänen olemuksensa pelkkää musiikkia. Hän otti kitaran seinältä ja ojensi sen melkein vapisevin käsin tytölle. Enemmän katsein kuin sanoin virkkoi hän hänelle: soita!
Tyttönen hymyili huomattavasti hämillään ja alkoi kosketella soittimen kieliä. Heti kyllä huomasi, ettei hänen kätensä ollut tottumaton; Yrjö olikin tuntevinaan Haydnin tutun sävellyksen: itävaltalaisen kansanlaulun. Mutta millaisia säveliä! Kitara oli niin epävireessä kuin ei siitä olisi koskaan lähtenyt puhdasta ääntä; kaikki kielet rämisivät toisiinsa nähden korviasärkevän epäsointuisesti.
Yrjön mieli heltyi taaskin kyyneliin asti. Hän otti kitaran, viritti sen huolellisesti ja lauloi hieman muutellen toista säkeistöä, erään noista Kustaa Filip Creutzin hempeistä lauluista, jotka silloin, sovitettuina jo ammoin unohtuneihin säveliin, lämmittivät monen monta sydäntä: