Kun ei mitään ääntä kuulunut noilta kauniilta huulilta, johtui Yrjön mieleen, että hänen vaalijansa luultavasti oli ulkomaalainen eikä siis ymmärtänyt ruotsia, jota hän oli puhunut. Hän siis ilmaisi kiitollisuutensa ranskaksi — turhaan; saksaksi — turhaan; hän haki muististaan muutamia englantilaisiakin sanoja — yhtä turha vaiva. Epätoivoissaan hän solkkasi muutamia venäläisiä sanoja ja kirouksia, jotka sotamiesten suusta olivat tarttuneet hänen korvaansa — ei sekään auttanut. Jaakko luuli löytäneensä tuon käsittämättömän äänettömyyden avaimen ja tulkitsi ystävänsä sanat suomeksi. Kaikki vain turhaa ponnistelua; enemmän kuin sata vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin suomen kieli oli kotiutuneena hienojen neitosten huulilla, ja enemmän kuin sata vuotta oli vielä kuluva, ennenkuin se jälleen tuli niillä kotoiseksi. Nuori tyttönen katseli vieraita milloin välinpitämättömästi, melkeinpä tylsästi, milloin maltittomasti, mikä ilmeni vilkkaissa eleissä. Vihdoin hän juoksi pensaan luo, taittoi kaksi ruusua ja antoi heille kummallekin yhden, ja hänen katseensa oli kysyväinen kuin olisi hän sanonut: näitäkö te tahdoitte?
Kun hän ei heidän kasvoistaan nähnyt mitään vastausta kysymykseensä, näytti hänen mieleensä johtuvan jotakin muuta, hän palasi ovelle, josta oli tullut puutarhaan, ja pysähtyi odottamaan.
— Hän kehoittaa meitä seuraamaan itseään! huudahti rakastunut Yrjö.
— Mene sinä edeltä, minä vien hevoset talliin. Ja ilmoita hänelle jollakin tavalla, että hänen pitää antaa kaksi piimäkehloa, sillä muuten et jätä minulle mitään, laski Jaakko leikkiä.
— Huuti, mies! vastasi Yrjö, vaikka hän tunti takaperin ei ollut muuta ajatellutkaan kuin hyvää aamiaista.
4. LINNASSA ASUU LUMOTTU PRINSESSA.
Koska kerran olemme satujen maailmassa, pitäisi meidän nyt löytää salainen vuorenluola tai ainakin korkea torni, jossa mustasukkainen jättiläinen oli säilyttänyt tuota lumotun linnan ihmeen ihanaa vankia. Mutta mitään semmoista vankilaa ei ollut. Puutarhan puoleisesta ovesta tultiin portaille, joita myöten päästiin suljetun alakerran kautta kolmeen yläkerran huoneeseen; niistä oli eräs pihan, toinen puutarhan puolella ja kolmas lukittu.
Aamuaurinko paistoi pihan puoleisesta ikkunasta, levittäen punervaa valoa kahteen sievään, valoisaan, miellyttävään huoneeseen, joissa koristuksina oli kukkivia ruukkukasveja, kaksi linnunhäkkiä, orava samoin häkkiin suljettuna, kultakaloja lasisäiliössä, kitara seinällä ja muutamia hienoja kukkaismaalauksia. Tyttönen otti vieraansa vastaan niin lempeästi ja viattomasti hymyillen, että Loviisan tanssiaisten sankarilta haihtuivat kerrassaan kaikki tyhjät korulauseet, joita hänen asemassaan oleva nuorukainen tavallisesti aina pitää varalla moisia tilaisuuksia varten. Hän ei ollut vielä koskaan ennen nähnyt sellaista hymyä. Siinä oli päivänpaistetta, mutta ei nimeksikään hehkua eikä viehättävää keimailua; se oli kuin puhdas, tyyni ja vilpoinen auringonsäde lähteen kuvastinpinnalla. Tyttönen säteili lapsellista suloa, pyytäessään kädenviittauksella Yrjöä istuutumaan pieneen, vaaleanpunaisella silkillä päällystettyyn sohvaan. Tuskin Yrjö ehti totella kehoitusta, kun tyttönen jo asettui pienelle jakkaralle hänen jalkainsa juureen ja katseli häneen kysyvin silmäyksin — katsoen lakkaamatta, mutta ei virkkanut sanaakaan.
Nuori Yrjö Ros ei yleensä helposti hämmentynyt. Hän oli hieman huikentelevainen, seikkailuja rakastava, huveja ja vaihtelua lakkaamatta etsivä ratsuväen luutnantti, jolla ei ollut mitään juurensijaa omassa suvussaan ja joka sentähden kernaasti katseli elämää kevyeltä kannalta, paitsi milloin hän sitä vaihteen vuoksi piti raskaana, ja jonka hänen monet tähänastiset tanssiaislemmittynsä olivat tehneet jotenkin rohkeapuheiseksi naisseurassa. Hänellä oli paras ja ajattelemattomin sydän, mitä ajatella saattaa, ellei hän joskus — myöskin vaihteen vuoksi — ruvennut elämää mietiskelemään, eikä hän vielä koskaan ollut joutunut semmoiseen pulaan, ettei hän olisi ripeällä päätöksellä tai rohkealla sanalla siitä selvinnyt. Mutta nyt hän oli hämillään. Tuo kohtaaminen, tuo vastaanotto ja tuo kummallinen vaitiolo sotki kokonaan hänen naisritari-taitonsa. Jos hän olisi ollut toisella mielellä, olisi kohtaus ollut hänestä naurettava; mutta nyt hän ei edes uskaltanut nauraakaan. Ainiaan puhelias nuori luutnantti, joka oli varsin tottunut pitämään sydäntä tai korusanoja huulillaan, ei nyt löytänyt sopivaa sanaa. Hän oli vaiti, ja hetkinen kului.
Kun hän näin vähän aikaa ääneti katseli tyttöä ja tyttö puolestaan häntä, tunsi hän silmänsä kostuvan kyynelistä. Aivan uusi tunne tulvahti hänen herkkätuntoiseen sydämeensä. Äskeinen metsässä hänen mielensä vallannut ajatus, että hän oli aivan yksin elämässä, ettei hänellä ollut koskaan ollutkaan omaisia, ei äitiä eikä sisarta, ei koskaan oikeata ystävää, johon hän olisi voinut liittyä koko sieluineen — ei ketään paitsi tuo uskollinen, kömpelö Jaakko, joka niin paljon erosi hänestä sekä luonteeltaan että iältään — se ajatus nyt äkkiä herätti hänessä vastustamattoman ikävän ja täytti, hänen katsellessaan nuorta tyttöä, hänen silmänsä kyynelillä. Aivan uusi, ennen aavistamaton tunne valtasi hänen sielunsa, puhdas, pyhä ja viaton, jonka edestä ansaitsi elää ja saattoi iloiten kuolla. Hän ei kauemmin voinut olla vaiti, hänen täytyi lausua ilmi tuo yli äyräittensä tulvehtiva tunteensa, vaikkapa sitä varten olisi pitänyt katkoa kaikki salonkielämän sovinnaisuuden siteet. Hän otti tyttöä kiinni kädestä ja kummastui itsekin, kun kuuli ensikerran puhuvansa oikeata luonnon kieltä.