Mutta ennenkuin hän niitä löysi, tapahtui jotakin, joka heti palautti veren Yrjön kalpeille kasvoille. Parvekkeen alla olevasta ovesta astui esiin nuori tyttö — ei emännöitsijä eikä karjakko, ei enkeli eikä keijukainen — vaan kaikesta päättäen kuolevainen olento niinkuin muutkin, kun eivät satu olemaan rakkauden värikästen kaukolasien takana. Hän oli lapsi tai melkein lapsi, solakka, notkea, joustava, enemmän etelä- kuin pohjoismaalainen, hänen silmänsä olivat suuret ja tummankiiltävät, hiukset melkein siniseen vivahtavan mustat, koristelemattomasti taapäin pyyhkäistyt, niin että valkoinen otsa ja ohimot jäivät paljaiksi. Vaaleassa, yksinkertaisessa musliinipuvussa oli jotakin, jossa Yrjön hurmaantunut silmä oli näkevinään taitavamman käden kuin tavallisen maalaisompelijan työtä. Koko olento oli hänestä aamun kirkkaassa valossa niin ilmankeveä, niin viehättävän ylhäinen, ettei hän voinut olla häpeämättä äskeistä vakoiluaan, jolla hän oli häirinnyt niin suloista olentoa tämän rauhoitetussa asunnossa.
Tuntemattomalla neidolla ei näyttänyt olevan aavistustakaan vieraiden läsnäolosta. Hän hengitti mielihyvin vilpoista, vielä kosteata aamuilmaa, meni lähimmän pensaan luo, jossa kastehelmet välkkyivät kukissa ja lehdillä, taivutti oksat syrjään ja tarkasti ruusun-umppua, joka ei vielä ollut täysin puhjennut. Ei mikään voinut olla luonnollisempaa eikä yksinkertaisempaa, mutta Yrjöstä hän näytti puhuvan ruusuille ja ne puolestaan vastaavan hänelle … niinkuin olisi umppu hänen tullessaan levittänyt terälehtensä, ja samalla uusi ihmeellinen nuoruuden ja kauneuden tuoksu virrannut puutarhaan. Lempeä hymy leikki nuoren tytön rakastettavilla kasvoilla, hän kulki pensaalta toiselle, poimi sieltä täältä pois kuivan lehden, sitoi siellä täällä jonkin itsepäisen oksan lujemmin kiinni tukeen, otti vihdoin ruiskukannun, joka oli valmiina pensaan luona, ja astui muurin luo purolle täyttämään kannuaan. Sieltä hän löysi molemmat vieraat, jotka siihen asti olivat olleet pensasten peitossa. Jaakko peseskeli puhtaaksi ystävänsä ohimon veristä haavaa.
Tyttö pysähtyi kummastuneena. Hänen vilkkaissa kasvonpiirteissään kuvastui silmänräpäyksessä vuoroittain pelkoa, epäilystä ja kummastusta; sitten heti hämmästystä ja sääliä. Hän oli huomannut Jaakon huolelliset sitomispuuhat.
Nuorta Yrjö-herraa hävetti sukkasillaolo ja myöskin, että hänet oli tavattu vieraalle alueelle tunkeutuneena.
— Minä olen hyvin pahoillani, hyvä neiti — sanoi hän kohteliaasti kumartaen — että olemme häirinneet teitä niin sopimattomalla tavalla, mutta meillä tuskin oli muuta neuvoa. Nimeni on Yrjö Ros ja arvoltani olen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen rakuunaväen luutnantti, ja kumppanini on Jaakko Peura, saman väen kornetti.
— Muuten sanotaan minua myöskin Peuroniukseksi, veljeni mukaan, joka on pappi, oikaisi Jaakko, kömpelösti koettaen asetella paikoilleen toisella korvallisella riippuvaa hiustupsua, jota lyijypalanenkin osaltansa koetti painaa alas, jotta tuo itsepäinen olio olisi pysynyt suorana, kuten ajan tapa ja univormuohjesääntö vaati.
— Ehkä — jatkoi Yrjö — uskallan, armollinen neiti, toivoa anteeksiantoa, jos lisäksi ilmoitan, että olemme esimiestemme käskystä virkamatkoilla maan puolustustoimissa. Me tulemme Loviisasta, olemme tarkastaneet rekryyttijoukon Laptreskissa ja aiomme samaa tarkoitusta varten Artjärvelle. Meille näytettiin oikotie metsän halki, mutta me eksyimme emmekä vähintäkään tienneet olevankaan tätä viehättävää paikkaa, johon meillä on ollut onni tulla tupsahtaa aivan ruusujen keskelle.
Nyt odotti Yrjö toki vastausta, mutta sitä ei tullut. Nuori tyttö ojensi hänelle kätensä ja arasti hymyillen katsoi häntä silmiin, mutta oli vaiti.
Yrjö vei pikku kätösen huulilleen. Tyttö katsoi häneen viattomasti kummastuneena ja ojensi sitten heti kätensä Jaakolle, joka arveli, että hänenkin oli osoitettava samaa siihen aikaan varsin tavallista kohteliaisuutta. Pahaksi onneksi oli Jaakolla ruma tapa purra tupakkaa. Sentähden hän luuli kohteliaisuuden vaativan häntä ensin vähän puhdistamaan karkeita viiksiään, ennenkuin hän uskaltaisi niillä koskettaa hienoa kättä, mutta tuon manööverin aikana käsi äkkiä vetäytyikin pois.
Satoja kertoja ennen rakastunut Yrjö seisoi peräti hämillään. Mutta nähtyään hänen verisen otsansa muisti tyttönen äkkiä jotakin, jonka oli aivan unohtanut. Hän juoksi purolle, täytti kannunsa vedellä, pani tuttavallisesti kätensä Yrjön otsalle, tutki haavaa, pesi pois veren, kääri nenäliinansa haavan siteeksi, päästi kaulastaan punaisen silkkihuivin ja kiinnitti sen siteen peitteeksi. Hän ei sitä tehdessään voinut olla koskematta nuorukaisen poskeen, mutta hänen kätensä ei vavissut; ei vähintäkään heijastusta Yrjön poskien punasta näkynyt hänen tyynellä otsallaan. Se oli vain sisaren luonnollista, lempeää hoitelemista, ja kun side oli valmiina, koetti hän ilmeikkäin elein osoittaa, ettei haava lainkaan ollut vaarallinen, vaan paranisi pian.