— Jaakko, ruudut rusottavat… Siellä on joku… Lapsi se on… Nyt loistaa ensimmäinen säde ruudusta. Valo leviää… Minä erehdyin, Jaakko!
— Emännöitsijäkö se on?
— Ei, nuori tyttö. Aurinko kultaa hänen tummat hiuksensa.
— Aika poika se tuo on! Saadaanpahan nähdä, että hän tulee tanssien päistikkaa alas.
— Jospa vain näkisit hänet! En koskaan vielä ole nähnyt niin viatonta ja viehkeää.
— Yrjö … pidä lujasti kiinni kaiteesta!
— Vaiti, ei sanaakaan! Hän rukoilee aamurukoustaan. Noin minä tahtoisin osata rukoilla… Jumala sinua siunatkoon!… Nyt kohottaa hän silmänsä … rukous on lopussa … hän tulee tännepäin…
Samassa nuorukainen liikahti ikäänkuin paetakseen, mutta unohti kapean jalansijansa, menetti tasapainonsa ja putosi nurinniskoin parvekkeelta.
Jaakko näki hänen putoavan ja mutisi jotakin hulluista pojista, jotka luulevat jaloissaan olevan kissankynnet, kunnes huomasi suojattinsa vuotavan verta. Yrjö oli loukannut itsensä johonkin terävään kivensärmään ja koetti nähtävästi vaivoin nousta ylös. Ystävän tutkiva silmä huomasi heti hienon, punaisen naarmun ohimossa.
— Juokseeko sinusta verta, poika? Mikä sinulla on? Etkö vastaakaan? No jopa nyt! Olethan kalpea kuin talvinen jänis! Ja Jaakko juoksi noutamaan satulastaan siteitä.