Vaikka vaeltavat ritarimme eivät joutaneetkaan pitkälti katselemaan, ehti näky kuitenkin vaikuttaa heihin.
— Ei, Jaakko, sanoi Yrjö, minä en murra ovia enkä edes kolkutakaan, niinkuin kyllä olisi oikeus kolkuttaa, kun näin tulee taloon, nälkä ja jano aseina. Tässä on jotakin, joka pidättää kättäni. Kummallista, kun en tohdi edes kiroillakaan. Täällä on ilmassa jotakin viattoman puhdasta; minä en mistään hinnasta pahoittaisi noita sieviä ruusuja.
— Kaikki ovet lukossa, kaikki alakerran ikkunat lujasti suljetut! huomautti vähemmän haaveksiva ystävä. — Ellei koira haukkuisi, voisi taloa luulla asumattomaksi. Pannaan hevoset liekaan ja mennään nukkumaan jonkin katoksen alle.
— Ei syömättä! vastasi Yrjö, jonka tuo huomautus herätti todellisuuteen. — Asumatonko, sinä sanot? Kuka sitten olisi kastellut näitä ruusuja, jotka kuolisivat tai metsistyisivät, ellei niitä alinomaa ja hellästi hoidettaisi? Jaakko, et sinä ole syntynyt puutarhuriksi. Seiso tässä vahdissa. Haluanpa vähän paremmin tutkistella tätä lumottua linnaa.
Puhuessaan Yrjö heitti yltään viittansa ja ratsusaappaansa ja ryhtyi hurjanrohkeaan yritykseen, jollaiseen mies antautuu ainoastaan ollessaan kaksikymmenvuotias tai rakastunut tai rakuuna — ellei hän sattumalta ole kaikkia yht'aikaa. Talo oli valkeaksi maalattu ja laudoitettu, niin että vaakasuorassa ulkokatteessa oli jonkinlaisia uurteita, jotka olisivat olleet riittäviä pysykkeitä kissan käpälälle, mutta olivat hyvin huonoja tukia ihmisjalalle. Yrjö kiipesi ensin nurkkaa myöten ylös ja kapusi sitten laudoitusta pitkin hiljaa eteenpäin, kunnes pääsi kiinni parvekkeeseen, joka oli otsikon keskimmäisen ikkunan kohdalla. Siitä hän tarttui rautakaiteeseen, nousi sen ulkopuolelle parvekkeen reunalle ja katsahti ikkunasta sisään samalla uteliaasti, rohkeasti ja kuitenkin melkein arasti.
— No, mitä näkyy? kysyi Jaakko alhaalta. Mitä siellä on? Hämähäkin verkkoja, pesuvaatteita vaiko tyhjä maitohylly?
— Siellä on pieni, sievästi sisustettu kamari, jonka ovi on auki johonkin pihanpuoleiseen huoneeseen.
— Nouse parvekkeelle!
— Ei, en uskalla. Minua peloittaa, Jaakko. Tuntuu siltä kuin suojelisi näkymätön voima tätä taloa. Jospa vain aurinko nousisi! On niin hämärää huoneissa, etten voi erottaa, mitä sisempänä oikein on.
— Nyt nousee aurinko kukkulan takaa. Jos pihan puolella on ikkuna, täytyy siitä kohta ruveta paistamaan huoneeseen.