— Mitä nyt? virkahti nuorukainen unisena ja maltittomana. — Linna näkyy painuneen maan uumeniin. Jaakko, sinä olet hämäläinen, ryhdyhän toimeen ja loitsi se esiin! Etkö muista yhtään vanhaa loitsuasi? "Nouse pois makoamasta!"
— Jos olisin lappalainen tai pohjalainen, niin ehkä koettaisin. Mutta kuulehan!… Metsä puhuu.
Kova kahlekoiran haukunta kuului tiheimmästä metsästä. Hevoset hirnahtivat ja näyttivät vainuavan tallin olevan lähistöllä.
Ratsastajat ajoivat koiran ääntä kohti, vaikka vähän vastahakoisesti, sillä se johti heidät aivan syrjään. Metsä tuli niin tiheäksi, että heidän täytyi laskeutua maahan ja vaivoin tunkeutua hyvin tiheässä, melkein lävitsetunkemattomassa kuusikossa vesojen ja puiden runkojen välitse eteenpäin.
3. RITARIEN TULO LUMOTTUUN LINNAAN.
Tällä kertaa he eivät kulkeneet turhaan, sillä talutettuaan hevosensa korkealle, metsäiselle mäelle ja edelleen tiheän koivikon läpi, näkivät he edessään kapean laaksonpoukaman, jonka halki juoksi kirkas puronen ja jossa joka taholla ympäröivien korkeitten kukkulain välillä välkkyi järven vesi tavattoman mustana tuntemattomien syvyyksien yllä. Tuossa yksinäisessä seudussa oli muun maailman silmiltä kätkettynä asunto, joka rakennustavaltaan ei ollut varsin tavallinen. Liian pieni se oli aateliskartanoksi, mutta kuitenkin liian suuri tavalliseksi talonpoikaistaloksi. Kylkirakennus ja päärakennus, jonka julkisivun kuusi ikkunaa oli luukuilla huolellisesti suljettu, otsikko, jossa oli kolme luukutonta ikkunaa, kaunis parveke, jonkinlainen umpinainen pikku-ikkunainen kuistikko pihan puolella, pari ulkohuonerakennusta, jotka samoin olivat tarkoin teljetyt, puutarha, koirankoppi, josta yhä vain kuului karheaa haukuntaa — semmoiselta se näytti tuo yksinäinen asunto, väsyneiden matkamiestemme viimeinen turva. Olikohan talo asuttu? Vai oliko se autio? Ja kuka ihmisarka olento oli paennut sinne yksinäisen salon turviin? Se oli tietysti tutkittava. Kukaan ei tarjonnut vieraille kattoa pään päälle. Paitsi koiraa ei kuulunut eikä näkynyt ketään elävää olentoa.
Kun ratsastajat varovaisesti taluttaen väsyneitä hevosiaan pääsivät rinteen alle, oli heillä siinä edessään matala kivimuuri, joka suurena piirinä kiersi salaperäisen asunnon ja vieressä olevan puutarhan ympäri. Sen korkeutta lisäsi punaiseksi maalattu säleaita, jonka yläreuna oli varustettu uhkaavilla rautapiikeillä. Jos sen yli sai kiivetyksi, oli sisäpuolella tiheä, korkea, melkein lävitsetunkemattomalta näyttävä orjantappurapensasto, joka juuri äskettäin oli alkanut kukkia ja levitti ihanaa tuoksua vilpoiseen kesäyöhön.
Maltittomina ratsastajat ajoivat mutkittelevan muurin viertä, kauan turhaan etsien jotakin pääsyä pihaan. Vihdoin he löysivät pienen portin, mutta se oli luja ja hyvin suljettu; mahdotonta oli saada sitä auki. Muuta keinoa siinä ei ollut kuin sitoa hevoset johonkin vaahteraan, joita kasvoi ulkopuolella, ja kiivetä portin yli.
Yrjö koetti heti; hän hyppäsi rohkeasti satulasta, ja jonkin verran rautapiikkien repimänä pääsi hän pihan puolelle puutarhaan. Hänen tyynempi ystävänsä seurasi häntä kömpelömmin liikkein. He olivat siis lumotun linnan muurin sisäpuolella ja alkoivat tarkastuksensa.
Puutarha oli varsin tavaton. Ylenmäärin oli siellä harvinaisia, ulkomaalaisia korukasveja, jotka olivat niin huolellisesti hoidettuja ja taitavasti kasvatettuja, ettei parhaimmallakaan puutarhurilla olisi ollut mitään muistuttamista. Varsinkin ruusut olivat hyvin komeita. Hoitaja — mies tai nainen — näkyi erittäin rakastavan noita miellyttäviä kasveja. Niitä oli tavattoman paljon ja niin monenlaisia, ettei Yrjö eikä hänen ystävänsä koskaan olleet osanneet moista uneksiakaan. Tuulilta suojattuina ja odotellun auringon lämmössä ne edustivat kaikkia kehityksen eri asteita, ensimmäisistä heikoista vesoista aina täydelliseen kukoistukseen saakka, ja varmaankin ne olivat saaneet alkaa kasvunsa kasvihuoneessa, koskapa muuten olisi ollut mahdoton käsittää, mitenkä ne olisivat voineet ehtiä jo niin pitkälle Suomen kevätkesän viileässä ilmassa.