— Niin, nyt minä tahdon loruta; kuinka minä muuten jaksaisin pysyä hevosen selässä? Talonpoikaisjuuston ja heinäladon muistaminen saattoi minut entiselle hyvälle tuulelle. Jaakko, elämä on kuitenkin kummallinen ilveily. Minä olen tuommoinen onnen kantamoinen, sinähän minut löysit melkein kuin maantieltä ja otit armoihisi, kunnon tervaskanto, taivutit minun tähteni kankeaa selkääsi päälliköiden vastaanottohuoneissa, toimitit minut latina- ja kadettikouluun etkä raskinut polttaa tupakkaa kuuteen vuoteen, jotta olisit saanut minulle ensimmäisen univormun. Ja kuitenkin — voitko uskoakaan? — oli minulla vielä kolme tuntia takaperin mielessä kunnianhimoisia unelmia loistavasta tulevaisuudesta. Sotamarsalkan sauva on minusta usein näyttänyt olevan niin lähellä kuin tuo metsän pihlaja; kreivittären sydän on minun mielestäni monesti ollut helpompi anastaa kuin tuo tuomenkukka, jonka saavutan kädelläni. Minä olen ollut ujostelematta ratsastavinani siinä, missä everstimme nyt ratsastaa johtaen Uudenmaan rakuunain ripeitä rivejä, ja toisinaan olen taas unten hevolla ollut ajavinani esikunnan johtajana, missä kreivi Meijerfelt nyt ratsastaa. Niin, sitten kun rupesin kaikkien muiden tavalla haaveilemaan politiikkaa, ei minusta pieni suuriruhtinaan kruunukaan, sellainen kuin Suomen, ole näyttänyt riippuvan paljoa korkeammalla kuin tuo männynkäpy, jonka voin siepata miekkani kärjellä. Nyt sitä vastoin, Jaakko (uusi haukotus), näyttää elämä minusta kanervakankaalta, ja onnetar, tuo oikullinen naikkonen, kilistelee korvissani todellista lehmänkelloa, milloin sieltä, milloin täältä, milloin läheltä, milloin kaukaa, alinomaa viekkaasti, ilvehtien, saavuttamattomasi…
— Sääli sinua, Yrjö, ettet juo. Muuten olisi sinusta tullut toinen
Lidner.
— Seis, mies, kunnioitusta runoilijoille! Vaikka voisinkin tyhjentää kolmen kannun maljan yhdellä henkäyksellä, ei minulta sittenkään koskaan syntyisi "Spastaran kuolemaa". Mutta totta puhuen, Jaakko, minä alan väsyä elämään. Huomaa: ylipäällikönrouva on huomannut minut hyväksi kavaljeeriksi rykmentin tanssiaisia varten, ja sentähden on majesteetti suvainnut tehdä minut luutnantiksi, jotavastoin sinä, kunnon poika, joka otit vanhaa Fritsiä kiinni kauluksesta, kun minä vielä puuhevosella ratsastelin, sinä, joka olet kärsinyt kaikenmoista kurjuutta kruunun palveluksessa, minun vain rauhassa tanssiessani, ja joka olet sata kertaa varmempi ratsastaja kuin minä, sinä yhä vain olet halpa, unohdettu kornetti. Sinulla olisi pitänyt olla ylhäinen kummi ennen muinoin kätkyessä maatessasi, Jaakko. Mitä olen minä tehnyt onneni hyväksi? Olen kohtuullisesti hullutellut palveluksessa; olen tanssinut huvikseni, juonut huvikseni, rakastanut huvikseni ja vehkeillyt huvikseni. Kurjaa on tuo salainen vehkeileminen; minä olen nyt kuningasmielinen par dépit, suuttumuksesta. Jollemme kohta pääse taistelemaan, lähden yksinäni Haminaa vastaan, ammun kuoliaaksi ensimmäisen ryssän, minkä tapaan, ja sanon sitten jollekin toiselle rehelliselle miehelle, jolla on yllään vihollisen vihreä nuttu: olkaa hyvä, kostakaa, ampukaa minut huviksenne, minä ammuin teitä ja minä tein sen myöskin huvikseni.
— Oh, loruja! Mitä viisaustiedettä tuo on?
— Sano sitä miksi hyvänsä, vaikka lapsentaudiksi: ehkä onkin tuhkarokko tarttunut päähäni. Minä en enää jaksa elää huvikseni niinkuin tähän asti. Muilla on isä ja äiti; veljiä ja sisaria; muilla on tuollainen oikea ystävä, jota minulla ei koskaan ole ollut. Minä olen kuin tuon ruskean vuorenseinämän sammal. Ei yhtään vehreää oksaa kasva siinä. Ja se on kurjaa.
— Kyllä minä sen voin käsittää, Yrjö. Ei yhtään vehreää oksaa, tämmöinen vanha, kuivunut kanto vain kuin minä, mutisi Jaakko, ja hänen karkea äänensä kuulosti tavattoman pehmeältä, josta merimies olisi arvannut suolaista vettä rupeavan pisaroimaan huippupurjeista.
— Ei, anna anteeksi, Jaakko, vastasi nuorukainen, hänkin hellemmin. — Sinä olet se korsi, joka pidät minua elämässä; niin, vitsas sinä olet, oikein sitkeä ja luja katajavitsas, joka pitää minua kiinni sidottuna. Kas niin, älä nyt ole vihoissasi; minä loruan tyhmyyksiä; niinhän minä aina teen. Tuhat … tuostahan se ihana lehmänkellon ääni kuuluu ihan läheltä!
Todellakin hämmästytti ratsastajia ei yksi, vaan viisitoista, jopa parinkymmentäkin lehmää, jotka rauhassa kuluttivat kesäyötänsä kosteissa juurissa kytevän, savuavan tulen vaiheilla, avoveräjäisellä, aidatulla kesantopellolla. Siinä vaaleni metsäkin ja harveni, ja tuli näkyviin pieni, kaunis, niityiksi ja pelloiksi raivattu laakso. Mutta vain riihiä ja latoja näkyi siellä täällä, ei mitään ihmisasuntoa. Ei edes paimentakaan ollut karjassa.
— Alan aavistaa jo, että saamme hyvänkin yösijan, jatkoi puhelias Yrjö. — Toden totta, Jaakko, minä alan jo tuntea jonkin paremman esimakua kuin talonpoikaisjuuston ja lammasnahkavällyjen. Eespäin, eespäin, johan ihan tunnen ilmassa paistinhajua jostakin lumolinnasta. Me lähestymme jotakin seikkailua. Kenraalinrouva on toden totta ennustanut kuin Kassandra: minä olen voittava Cecile Almsköldin hansikkaan.
Jos nuori Yrjö-herra odotteli löytävänsä linnan tai edes herraskartanonkaan tästä tuntemattomasta seudusta, niin kohta hän sai huomata pettyneensä. Molempain ystävysten ratsastettua vähän matkaa, kapeni laakso ja muuttui jälleen jylhäksi metsäksi. Ei pienintäkään tölliä, ei ainoatakaan ihmisolentoa ollut nähtävänä missään.