— Anjalan koski! toisti mies ärtyisästi hymyillen. Sontiaisia siinä on, mutta ei koskea.
— Mutta minä sanon, että me ratsastamme itään päin, jatkoi nuorempi ja hienompi ratsastaja, pysähdyttäen hevosensa ja kuunnellen. — Etkö näe, miten taivas niskottaa tuolla lounaassa? Saamme vielä niskaamme myrskyä ja sadetta, ennenkuin suoriudumme tästä lemmon erämaasta. Ja se on sinun syysi, Jaakko.
— Minunko syyni? Minäkö tahdoin lähteä oikomaan metsää myöten, jotta pikemmin päästäisiin perille? Kuljemmeko me nyt itään päin? Moinen kamariherra, joka ei osaa matkata metsässä ilman aurinkoa! No, niinpä opetan sinulle jotakin hyödyllistä, armollinen herra. Tarkastele havupuiden runkoja, niin on sinulla aina kompassi käsillä. Tuo hongan paljas puoli näyttää pohjoista ja tuuhea puoli etelää. Ymmärrätkö nyt, että me kuljemme länteen päin, ja taivaanranta ruskottaa koillisessa auringon nousun edellä? Anjalan koskelle on ainakin neljä penikulmaa.
— Anna mennä sitten, mies, äläkä riitele ilmansuunnista! Minulla on nälkä ja jano, ja väsynyt olen kuin loppuun ruoskittu kuormahevonen. Saan katarrin tästä kirotusta yökylmästä; kylläpä huomenna on sitten hupaista komentaa ja kiekua kuin käheä kukonpoikanen.
— Oletko sinä sotamies, Yrjö? Olisitpa kaalellut Pommerin soissa, vanhan Fritsin husaarit kintereilläsi yöt päivät. Etkö kuule lehmänkelloa tuolta järven rannalta?
— Sontiaisia, Jaakko, sontiaisia! Hanki nyt tähän vaikka torpparin maja. Onhan sotamieskin joskus ihminen.
— Juo vettä ojasta!
— Kiitos vain. Toimita minulle reikäleipä, talonpoikaisjuusto ja viilipiimää, niin unohdan kaikki Helsingin pihvipaistit ja Tukholman piirakat. Hanki minulle vain jokin töllinnurkka, olkikupo ja lammasnahkavälly, niin unohdan kerrassaan kaikki sotaelämän vaivat, ryssät, valtiopäivät, salaliitot, tyrannit, Sprengtportenit, vapaamuurarit, tallirengit ja koko valtakunnan menestyksen. Jaakko, kunnon ukko, olisipa tässä edes täysi heinälato, niin paneutuisin siivona narrina ja uskollisena alamaisena ensin toiselle, sitten toiselle korvalliselleni nukkumaan uneksiakseni tytöstäni — tai oikeammin tytöistäni, Jaakko — sillä legioona niitä on, niin etten tiedä lukuakaan, jok'ikinen päivähän minä olen rakastunut. Ah — pitkä haukotus keskeytti puheen — heinälato on kohta ainoa kunnianhimoni. Sen helmassa olisin valmis laulamaan:
Teille sylin', myriaadit!
Sulle suukkon', koko maa!
— Joutavia loruat!