— Noin haastelevat miehet. Kun he saavat suupalan kunniaa ja leikkipallon verran valtaa, niin on heillä tavaton, ihmeteltävä ruokahalu. Mutta te ette ymmärrä nuoria, tohtori. Milloinka voidaan kieltäytyä kaikesta, uhrata kaikki, unohtaa kaikki, heittää pois elämä kuin riepu ja oma maine kuin olisi se karamellipaperi, ellei juuri nuorena?… Mutta antakaa anteeksi!… Herra majuri … madame … joko todellakin aiotte lähteä?…
Ja kenraalittarella oli sen jälkeen kylliksi tekemistä muista vieraistaan, jotka maltittomina olivat odotelleet tuon tuttavallisen keskustelun loppua, voidakseen sanoa jäähyväiset.
Tohtori Ekströmer kumarsi, huulilla usein nähty hyväntahtoinen, hieman ivallinen hymy, ja sanoi päällystakkiaan kiinni pannessaan itsekseen:
— Vai niin, olisihan minun se pitänyt arvatakin. Hän on rakastunut Rosiin ja on siis mustasukkainen koko maailmalle. Semmoisia ovat naiset. Aina niin omaa voittoa pyytämättömiä ja ystävällisiä nuorille, kauniille miehille … aina niin helliä ja uhraavaisia sisariensa tyttärille, kun he ovat ehtineet niin pitkälle. Se on ymmärrettävää; tietysti on hyvä olla edes tätinä, kun ei voi olla enempää. Ihmisraukat! Noita neljääkymmentä vuotta ei saa parannetuksi muulla kuin kuudellakymmenellä vuodella, ja onpa esimerkkejä, ettei edes siinäkään aina ole ollut kylliksi.
2. KAKSI RITARIA RATSASTAA METSÄSSÄ.
Niiden suurien, haarautuvien laaksojen eteläpuolella, joissa Saimaan ja Päijänteen vesistöt levittäytyvät sisämaahan, kulkee idästä länteenpäin selänne, jossa on paikoin kukkuloita, paikoin mäntyä kasvavia hiekkaharjuja, paikoin taas mahtavia harmaakivijoukkoja tai sieviä, lehtimetsien kaunistamia rinteitä. Näiden kukkulain eteläpuolella, jotka lännessä ovat Uudenmaan ja Hämeen vanhana, historiallisena rajana, laskeutuu laajoja tasankoja hitaasti merta kohti, vaikka kyllä niidenkin alueelle vielä on tunkeutunut tiheään kukkuloita, solia ja vesiä, niin että siellä sota-aikana pienoinenkin joukko olisi voinut maata suojella ryntäävää vihollista vastaan. Seutu on kaunista, hedelmällistä savimaata, tiheämmin asuttua kuin moni muu Suomen seutu. Melkoiset rälssitilat muistuttavat vielä tänäkin päivänä muinaisista mahtavista aatelisista, joiden keskuudesta on kohonnut maallemme moni kuuluisa sotilas ja kansalainen; mutta vuosisatojen ruoste ja koi on kalvanut näitä suuria tiluksia, moni niistä on hajonnut tai liukunut pois vanhain sukujen käsistä, ja sodan vaiheet ovat täällä toisinaan rakentaneet muureja entisten veljien välille, toisinaan taas niitä kukistelleet.
Näillä paikoin, eräässä länteenpäin Elimäen kirkolta olevassa metsäseudussa, jossa maanselkä alenee viehättävästi vaihteleviksi kukkuloiksi ja laaksoiksi, nähtiin myöhään eräänä iltana kesäkuussa 1789 kahden ratsastajan vaivalloisesti ponnistelevan eteenpäin tiettömässä ja asumattomassa sydänmaassa. He olivat mahdollisimman kauan kulkeneet tietä myöten Laptreskin kirkolle päin ja sitten lähteneet oikomaan metsää myöten, mutta vähitellen joutuneet harhaan. He pääsivät kuitenkin eteenpäin vielä niin kauan kuin he kulkivat polkua, jonka samanne päin pyrkivät jalkamiehet olivat tallanneet. Mutta vihdoin hävisi sekin johto, ja ratsastajat huomasivat, että heidän täytyi joko kääntyä takaisin tai tunkeutua yhä syvemmälle tuntemattomaan saloon.
Siihen vuodenaikaan oli yö valoisa ja se olisi muissa olosuhteissa miellyttävine vaikutelmineen vallannut jokaisen luonnon kauneudelle alttiin mielen. Laulurastas liverteli uupumatta sointuvia säveliään metsässä, ja ivaillen mukaili sitä ruisrääkän käheä ääni loitolta kosteasta ruohikosta. Lempeä kirkkaus, mailleen menneen, mutta kohta jälleen haudastaan nousevan auringon jälkiloiste viivähteli vielä koivujen vaaleanvihreillä lehvillä ja leikki pienen metsälammen välkkyvällä pinnalla, joka siinteli sieltä täältä puiden runkojen välistä. Kevyt usva nousi hienona, valkoisena harsona metsän kosteimmista paikoista. Joskus lähti ratsastajia pelästynyt metso lentoon ihan hevosen jalkain edestä tai kiipesi orava ylemmäksi siltä riippuvalta oksalta, joka sulki ratsastajilta tien ja sentähden taipui syrjään. Lukemattomia hyttysparvia tanssi ilmassa ja ne hajosivat toisinaan kuin savu uinahtavan yötuulen unisesta puhalluksesta.
— Käännytään takaisin, Jaakko! sanoi kärsimättömästi toinen ratsastaja, noin kahdenkymmenen vanha nuorukainen, joka oli kääriytynyt viittaan, minkä alta näkyi Uudenmaan rakuunain tunnettu univormu. — Ratsastammehan itään päin, vaikka meidän olisi pyrittävä länteen. Etkö kuule kosken kohinaa tuolta kaukaa? Se on Anjalan koski.
Toinen ratsastaja näytti kestäneen ainakin viidenkymmenen talven vaivat, ja arpisissa kasvoissa oli hänellä selviä merkkejä sekä auringon paahteesta että sapelin iskuista. Yllä oli hänelläkin rakuunain univormu, jota hän oli koettanut suojella tomulta karkealla, hämäläisten mekon kaltaisella palttinapuserolla. Jalkoja suojelivat jonkinlaiset hyvin alkuperäiset, samasta halvasta kankaasta tehdyt säärystimet, mikä kaikki oli omituisessa ristiriidassa ratsusaappaitten, hatun ja ohjesäännössä määrätyn, välttämättömän kankipalmikon kanssa.