— Sitä pahempi. Mutta selittäkää toki arvoituksenne!
— Eihän mikään ole yksinkertaisempaa. Ennenkuin tämä Don Juan tai Pyhä Yrjänä ehtii Artjärvelle ja sieltä takaisin Loviisaan, on hän rakastunut jo ainakin kaksikymmentä kertaa. Ja kuitenkin te, armollinen rouva, vaaditte häntä olemaan uskollisena kolme viikkoa. Lähettäkää hänelle kumppaniksi Leporello, niin saatte kuulla iloisen aarian, mitenkä Espanjassa on tuhat ja viisi.
— Te olette inhoittava. Minä kysyn kornetilta, joka tässä näyttelee
Leporellon osaa.
— Antakaa anteeksi, siitä ette, armollinen rouva, vähääkään viisastu. Kornetti Perpetuus — minä en koskaan saa hänen nimeään päähäni — on oivallinen Sancho Panza, mutta aivan kelvoton kertoilemaan moisia lemmenseikkailuja. Harvoin minä olen nähnyt tyhmempää miestä.
— Tohtori … teillä on tapana leikkiä ihmishengillä. Oletteko myöskin tottunut leikkimään ihmissydämillä.
— Minä en ymmärrä teitä, armollinen rouva.
— Minä sanoin teille äsken, että alan jo tuntea olevani vanha. Jos olisin vielä nuori, olisi tanssiaislemmitty samanarvoinen minulle kuin hyvä ateria teille … olisi kaikki! Mutta on hetkiä, jolloin kaikki nuo pienet tarkoitusperät, joita varten elämme, minusta näyttävät tyhjiltä ja merkityksettömiltä. Kun ei enää uneksita, tahdotaan todellisuutta. Tohtori, määrätkää minulle lääkettä neljääkymmentä vuottani varten!
— Keisarinna Katarina on kuudenkymmenen vanha. Potemkin, Yermolov ja monet muut väittävät, ettei hänellä suinkaan ole ikää enempää kuin korkeintaan viisikolmatta.
— Ja sitä te sanotte lääkkeeksi. Mikä parantumaton epikuurolainen!
— Mutta ymmärtäkäähän toki sanani oikein. Te, armollinen rouva, pyydätte suuria päämääriä. Jollette niinkuin Katarina voikaan taivuttaa jalkoihinne Eurooppaa ja puolta Aasiaa, niin tyytykää Suomeen. Sehän ei tosin ole mikään keisarikunta, mutta sitä varten kannattaa kuitenkin elää. Nuoruus on kunnianhimoinen, ja te olette tunteva itsenne nuoreksi.