Tämä viimeinen toivomus, joka lausuttiin paljoa hiljemmin, osoitti kyllin selvästi, kuka talossa oikeastaan hallitsi. Aivan kohtuuttomalta hänen toivomuksensa ei näyttänytkään, sillä ukko niinkuin kaikki muutkin oli ihan likomärkä.
Ukkosilma oli purkautunut tavattoman ankarasti. Tulet välähtelivät ristiin rastiin ja tiheään kuin miekaniskut; rankkasade näytti siltä kuin olisi maa ollut täpötäynnä pitkiä keppejä. Mutta ukko vain ei saanut jätetyksi laukkia yksikseen.
Jaakko, suomalaisten kiitettävään tapaan milloinkaan hätäilemättä, tarvitsi runsaasti ajatusaikaa, ennenkuin hän huomasi itseään solvaistavan.
— Mikä akkaa vaivaa? Onko hän hullu? Kuulkaas nyt, hyvät ystävät, mitä tyhmyyksiä tämä on?… Päästätkö irti ohjakset, lurjus?… Herra armahtakoon sinua, piikapahus, jos vain uskallat sitoa kiinni käteni… Piruko teitä riivaa? Kyllä minä teidät opetan…
Näiden enemmän kummastelevien kuin vihaisten vastustelujen aikana loppui vihdoin Jaakon kärsivällisyys. Vanha ratsumies ei ollut ensi kertaa ottelussa. Hän hypähti äkkiä seisoalleen, tempaisi irti kätensä, potkaisi koiraa, työntäisi Rebekan kumoon, sivalsi renkiä korvalle ja ajoi piian käpälämäkeen. Koko joukon täytyi peräytyä, ja voitto olisi epäilemättä jäänyt oikeuden puolelle, ellei amatsoniakka, ollen yhtä urhoollinen kuin vastustajansakin, olisi saanut painetuksi ovea kiinni ja pannuksi ulkopuolelta salpaan.
Jaakko oli vankina; vähänpä auttoi häntä oven moukaroiminen lujin nyrkein; sitä hän ei kuitenkaan tehnyt niin suuresti itsensä tähden kuin siitä oikeutetusta pelosta, että rakkaalle Yrjölle ehkä tulisi yhtä tyly vastaanotto osaksi.
Voitostaan ylpeä amatsoni ei oven ulkopuolella suinkaan huolinut pitää suutaan kiinni.
— Jyskytä vain, konna! huusi hän. — Nimismieheen ei täältä ole pitkältä. Mitäs sanot vahvoista jalkaraudoista ja kunnollisesta, rautaisesta kaulavyöstä? Ajattelitko hyvänkin saaliin saavasi sillä aikaa, kun ihmiset olivat häissä tuolla kylässä? Niin viekas roisto! Niin, niin, kyllä me jo kauan sitten olisimme olleet kotona, jos olisimme soutaneet järven poikki, mutta emme uskaltaneet ukonilman takia. Onneksi tiesi hääväki kertoa teidän rosvojoukkiostanne, joka on karannut Loviisasta. Kyllä teidän jälkenne tunnetaan … varastelette hevosia ja ryöväätte yksinäisiä torppia. Te varastitte Pirtin Pekalta ruskean ruunan … te tapoitte Halkolan Antin mustan lampaan … te lypsitte Tammelan Liisun lehmän metsässä. Nuokin hevoset olette varastaneet. Mitä jo sanoinkaan, kun näin ruohoa tallatun muurin luona? Sisään he eivät ole päässeet, sanoin minä, ja tyttöpahanen nukkuu. Heidän on täytynyt piiloutua johonkin muurin ulkopuolelle. Etsitäänpäs riihestä, sanoin minä. Mutta — ja Rebekan sanatulva kääntyi toiselle taholle, mikä vielä vähemmän miellytti Jaakkoa — missä on toisen hevosen ratsastaja? Tunnusta, lurjus, missä on kumppanisi?
— Huuda hiljemmin, vanha noita! huusi Jaakko sisältä, edes hiukan toivoen eksyttävänsä talon poliisia. — Missä teidän silmänne olivat, kun ette nähneet kumppaniani, vaikka hän nukkui minun vieressäni oljilla?
— Kas, sen se roisto valehtelee kuin poika, vastasi kiusanhenki. Vanhaa kissaa ei rihmakerällä petetä. Hän toivoo saavansa apua tuolta toiselta maankiertäjältä… Ramström, te vanha päretikku, minä sanon, että ellette jätä laukin paimentamista, niin ne tappavat meidät. Ottakaa te korento, Martti ottaa pyssyn, Riikka kirveen ja minä otan ruoskan. Totisesti, tästä pitää tuleman oikea sudenajo.