6. PYHÄN YRJÄNÄN TAISTELU LOHIKÄÄRMETTÄ VASTAAN.
Jätimme Yrjö Rosin iloiseen ihmettelyyn, minkä synnytti se, että nuori tyttö sanoi nimensä. Vähän latinaa muisti Yrjö vielä koulun ajoilta, sillä huonoksi sitä kruunun miestä katsottiin, joka, vaikka olikin miekan kantaja, ei osannut taivuttaa mensa-sanaa tuolla klassillisella kielellä. Yrjö muisti verna-sanan, jota käytettiin sekä miehistä että naisista ja merkitsi: kotimainen, kotona syntynyt, tavallisesti: kotona syntynyt orja. Mutta muisti hän toisenkin verna-sanan, lempeämmän, jota käytetään vain hennommasta sukupuolesta, ja se merkitsi: keväinen, keväänomainen, esimerkiksi aura verna, kevättuulahdus; Yrjöstä tuntui kummalliselta, ettei vielä kellekään oppineelle professorille ollut vanhain roomalaisten tomukantisten kirjojen keskellä johtunut mieleen antaa tyttärelleen noita kahta nimeä, jotka samalla olivat niin perin klassillisia ja kauniita merkitykseltään ja soinnukkaita kaiultaan. Yrjö oli heti halukas sovittamaan nuoreen tyttöön viimeksimainitun merkityksen. Mitään keväisempää olentoa hän ei ollut vielä koskaan nähnyt ihmislasten keskuudessa. Mutta kun hän taas muisti teljetyt portit, tämän yksinäisen asunnon, jossa nuorta tyttöä vartioitiin kuin vankia, ajatteli tytön turvattomuutta ja täydellistä riippuvaisuutta toisten huolenpidosta — silloin johtui hänen mieleensä painostavana, että kohtalon tai ihmisten julma iva oli pannut hänen nimeensä tuon kaksinaisen merkityksen: kevään lapsi ja kotikasvuinen, ainiaaksi kotiin sidottu orja.
Ehkäpä sekin ajatus osaltaan lisäsi hänen ihastustaan. Hän unohti entisen epäröimisensä ja puhutteli tyttöä niinkuin muuten elämässä tuttavallisin sanoin puhellaan kauan tunnetulle ja rakastetulle olennolle, joka voi korvin kuulla sanat ja jonka huulilla on valmiina vastaus.
— Verna! toisti hän. Miten voikaan tämä nimi olla samalla niin iloinen ja surullinen! Minä tunnen, että se täydelleen ilmaisee olemuksesi oikean perustuksen, vaikka sen merkitys vielä onkin minulle arvoituksen kaltainen. Verna … nyt kun tiedän nimesi, voin sanoa, että rakastin sinua heti ensi hetkestä asti, kun sinut näin, ja paljoa ennemminkin, sillä sinua minä olen kauan etsinyt koskaan löytämättä. Tiesinhän kerran sinut kohtaavani, mutta minä en tuntenut sinua, minä etsin sinua jokaisen nuoren ja viehättävän tytön haahmosta, monen monesti luulin sinut löytäneeni, mutta aina tunsin pettyneeni. Ah, ei ketään, ketään ollut sinun kaltaistasi; ei ketään, joka olisi täyttänyt koko sieluni; ei kellään ollut sellaista viattomuuden tuoksua sielunsa näkymättömissä siivissä — kaikki, kaikki ne olivat maan tomuolentoja, haihtuvia unelmia, jotka hälveten hävisivät, kun tahdoin tarttua niihin ja rakastaa niitä. Sinä yksin olet sellainen, jollaiseksi aina olen kuvitellut mielessäni elämän puhtaimman ja parhaimman, ja nyt löysin sinut, nyt ei kukaan ole enää erottava sinua minusta, nyt olet sinä minun omani, suloisin unelmani, nyt täytyy sinun olla minun omani, minun ainiaaksi!
Hänen lausuessaan viimeisiä sanojaan, pimitti ukkospilven musta varjo ikkunat ja huoneen, mutta Yrjö ei sitä huomannut.
— Verna! jatkoi hän. Joka kerta kun lausun nimesi, tunnen kuin jonkin paremman ja jalomman elämän tuulahduksen sielussani. Ah, minä en ansaitse, että sinä minua noin katselet, en ansaitse hengittää samaa ilmaa kuin sinä. Älä pidä minua parempana kuin olen. Ei, älä ojenna minulle viatonta kättäsi, se tahrautuu minun kättäni koskettaessaan! Minä olen eräs niitä monia, jotka ovat hurjasti elämöineet maailman iloissa. Kaikenlaiset synnit ja mielettömyydet ovat riehuneet sielussani; minä tunnen olevani niin saastainen ja hylätty kuin seisoisin enkelin silmäin edessä. Mutta älä hylkää minua, älä sysää minua pois luotasi! Katso, rakastanhan minä sinua kuitenkin; anna minun rakastaa, opeta minut hyväksi ja puhtaaksi niinkuin sinä olet! En minä pyydä sinulta vastarakkautta — en vielä; kuinka sinä voisitkaan minua rakastaa? Mutta anna minun toivoa, että sinä kerran vastedes voit! Se toivo on antava minulle elämänrohkeutta…
Samassa välähti suuri, keltainen salama, valaisten kirkkaalla leimauksellaan huoneen; tyttönen säpsähti. Yrjö sitä tuskin huomasikaan ja toisti:
— Ei vielä, Verna, ei vielä! Mutta kerran kuitenkin…
On kieli, jota ei tarvitse huulin ilmaista tai korvin kuulla. Tyttönen tajusi samassa hetkessä Yrjön puheen, ja hänen vastauksensa oli kaunopuheinen. Hän katsoi Yrjöön kuvaamattomin katsein. Sitten hän pani kätensä ristiin rinnalleen, taivutti päänsä ja punehtui kovin.
Äkkiä tunkeutui auringonsäde pilvien lomitse ja valaisi harvinaisen kirkkaaksi tytön nuoren vartalon. Jos on totta, että rakkaus on yhdistetty korkeimmasta ilosta ja syvimmästä surusta, niin oli siinä Yrjön edessä ne molemmat. Verna, jonka katseessa oli tuo sanomaton sulous, se oli kevään Verna, toivon Verna, joka autuutensa täydellisyydessä sisällytti koko sielunsa kauneuden yhteen ainoaan aurinkoiseen katseeseen. Se Verna sitä vastoin, joka antoi päänsä painua ja pani kätensä ristiin rinnalleen melkein itämaisen alentuvasti, se oli orjatar Verna, vanki Verna, surun Verna, joka onnettomuutensa kuilussa nöyrästi ja itsensäkieltävästi loi katseensa maahan vapaan ja ylvään nuorukaisen edessä, minkä kunnian ja onnen osallisuuteen hän mielestään oli liian halpa. Mikä kummallinen vastakohta yhdessä ainoassa lyhyessä silmänräpäyksessä auringon ja salaman välillä!