Yrjö vetäytyi odotellen syrjään uunin edessä olevan varjostimen taa.
Rebekka astui sisään ja pysähtyi kynnykselle. Suuret, nenään kiinni puristetut silmälasit näyttivät välkkyväin lohikäärmeen silmien tavoin tähystelevän ympäri huonetta. Hiekkaa oli kynnyksellä; kuka oli tullut huoneeseen jalkojaan pyyhkimättä? Lattiamatto oli vedetty poimuun; mistä se poimu? Kitara oli otettu alas seinältä; kuka oli sitä soittanut?
Yrjö seisoi piilossa ja katseli vieläkin hymyillen amatsonin liikkeitä. Tällä näytti olevan ikää vähän yli kuudenkymmenen vuoden, ja pukimikseen oli hän ottanut ruskean liivihameen ja sitonut punaisen tykkimyssyn harmahtavaan päähänsä. Merkkipuhe alkoi ja sukkelaan se kävi tottunein käsin. Onneksi näytti tällä lohikäärmeellä olevan puhelias kielikin, joka tunsi toimimisen tarvetta ja sentähden tuontuostakin tulkitsi merkkikieltä.
— Vai niin. Aikaisin ylös nousit … olit puutarhassa … pelästyit rajuilmaa… Mitä ujellat, lapsiparka?… Älä ukkosta pelkää, hupsu, on niitä pahempiakin pelättäviä… Pelkää Jumalaa ja pidä omatuntosi puhtaana, se on parempi kuin itkeä tillittää taivaan salamoita… Vai niin?… Sinä et ole nähnyt ketään rosvoa … et tiedä mitään varkaista … ja kuitenkin on talo täynnä karkulaisia… Olisipa kapteeni nyt ollut kotona; nyt olisi hän saanut kyllikseen ampua muutakin kuin maalattua kangasta… Mitä nyt? Oletko kuitenkin nähnyt miehen?… Miehen, niinkö?… Onko hän täällä?… Tässä huoneessako?
Pelätty hetki oli tullut. Suuttunut nainen purskui tulta. Hän tarttui
Vernaa lujasti kiinni käsivarteen.
— Hyvä, hyvä! kirkui hän. Koeta vain kesyttää ilveksen pentuja. Sulje ne telkien taa! Näännytä niitä nälällä! Hakkaa niiltä kynnet ja kisko hampaat niiden suusta — kuitenkin ne sinua purevat, kun kerran tulevat täysikasvuisiksi. Enkö sitä ole aina sanonut? Omena ei putoa kauas puusta. Äitisi oli … mutta mitäpä minun tarvitsee sanoa, mikä äitisi oli? Sinä uskottomimman naisen kavala tytär, elä niinkuin hän, tule siksi, miksi hänkin tuli, ja kuole niinkuin hän kuoli! Mutta älä syytä minua! Minä olen tehnyt, mitä olen tainnut, nyt en voi enempää. Minä en jaksa … viidentoista vuoden vaivat … kaikki turhaa!
Niin sanoen päästi raivoava nainen tytön käden… Yrjö astui askelen eteenpäin estääkseen mieskohtaista rääkkäystä, mutta hän pettyi. Raivotar muuttui muodoltaan, heittäytyi sohvalle, kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi nyyhkiä ääneensä.
Nuorukainen ei ollut välinpitämättömänä kuunnellut tuota yksinpuhetta, joka varsin pian karkoitti hymyn hänen huuliltaan. Hän oli jo monesti tahtonut keskeyttää nuoren tytön kiduttavan tutkimisen, mutta hän odotti aivan viime hetkeen asti jotakin juonta ja oli uteliaisuudesta aivan menehtyä odotellessaan kuulevansa, missä arvoituksen avain oli. Mutta juonta ei tullut, totuus lausuttiin ilmi, ja seuraus oli varsin odottamaton. Yrjö tunsi melkein samaa kuin vaeltaja, joka astuessaan viehättävässä puutarhassa äkkiä näkee edessään mullassa murhatun lapsen pienoisen, pyöreän käsivarren.
Hän katseli tyttöä. Verna orjatar siinä seisoi hänen edessään. Ei pienintäkään ääntä, ei liikahdusta, ei ainoatakaan kyyneltä, mutta menehdyttävä pelko kasvoissa.
Raivottaren nyyhkivä katumus ei kestänyt kauan. Ennenkuin nuorukainen ehti estää, hypähti eukko äkkiä ylös, avasi puutarhan puolella olevan suljetun huoneen oven, työnsi Vernan edellään sinne ja kiersi oven jälleen lukkoon. Mutta samassa Yrjö astui esiin suuttumuksesta hehkuen.