— Mitä uskallattekaan tehdä, vanha noita? huusi hän. Ettekö häpeä loukatessanne ja rääkätessänne viatonta lasta, jonka ainoa rikos on se, että hän päästi eksyneet matkustajat suojaan rajuilman ajaksi?
Tietysti Yrjö-herra odotti saavansa sanan sanasta, mutta pettyi taaskin. Tuo raivostunut ja nyyhkyttävä lohikäärme, joka äsken vielä oli näyttänyt pystyvän muitta mutkitta tarttumaan rakuunaa kauluksesta, kuten hän puolta tuntia aikaisemmin oli riihessä tehnytkin, hän seisoi nyt hievahtamatta ja saamatta sanaakaan suustaan, katsoen häntä niin pitkään ja hämmästyneenä, että hän näytti ihmiseltä, joka on menettämäisillään järkensä nähdessään odottamattoman aaveen keskellä päivää.
— Minua ilahduttaa — Yrjö jatkoi vähän tyynemmin — että näytätte häpeävän käytöstänne. Kiitokseksi siitä ilmoitan teille, etten ole ryöväri enkä rosvo, vaan kannan yhtä kunniallista miekkaa kuin kuka muu kunnon mies hyvänsä kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksessa. Mutta mikä vankila tuo on, johon rohkenette sulkea neitinne? Tiedätteköhän te, matami Ragata tai Barbara tai mikä teidän nimenne on, etten minä lainkaan aio antaa palvelijain kohdella hävyttömästi isäntäväkeään, ja luvallanne tai vastoin tahtoanne aion kerrassaan lopettaa nenäkkäisyytenne.
Niin sanoen hän äkkiä tempasi Rebekan kädestä avaimen ja avasi sivuhuoneen oven, eikä äsken niin mahdikas vanginvartija edes ehtinyt yrittääkään sitä estää. Mikä näky! Kun päivänvalo tulvahti sisään avatusta ovesta, näki Yrjö pienen huoneen, joka oli mustaksi verhottu lattiasta kattoon saakka ja jonka ainoa ikkuna oli huolellisesti peitetty sisäpuolelta suljetuin luukuin, niin ettei siitä päässyt ainoatakaan valonsädettä sisään. Huonekalustona oli vain pienoinen ikkunan edessä oleva pöytä, ja sillä pöydällä oli vesiruukku. Huonoja, vanhoja olkia oli hajallaan lattialla. Verna oli heittäytynyt oljille, kasvot lattiaa vasten.
— Mitä tämä on? huudahti nuorukainen kiivaasti. Mikä hornan henki on keksinyt moisen kidutustavan? Eihän tuo ole vankila, vaan ilmeinen hauta. Tule, Verna! Tule, onneton lapsi, vapauteen ja valoon! Et hetkeäkään enää saa viipyä tässä hirveässä luolassa. Älä pelkää, nyt olet vapaa; tahtoisinpa nähdä sen konnan, joka enää uskaltaa loukata tai rääkätä sinua.
Puoliväkisin hän nosti tytön olkivuoteelta. Pelästyneenä ja tahdottomana Verna antoi taluttaa itseään. Vasta sitten, kun hän jälleen pääsi valoisaan makuuhuoneeseen ja huomasi Yrjön päättävän katseen, rohkaisi hänkin mielensä, hiipi aivan hänen viereensä ja tarttui hänen käsivarteensa.
Veri kuohui nuoren sotilaan suonissa, ja hän puhutteli jälleen vanginvartijaa vihasta vapisevin äänin:
— Mitä pahaa hän on tehnyt sinulle, kurja noita? Miten uskallat sinä kohdella näin nuorta, näin kaunista, näin onnetonta olentoa julmemmin kuin suurinta pahantekijää? Jos on niinkuin pelkään, ettei hänelle ole annettu kuulon lahjaa, niin silloinhan aurinko ja valo on hänen sielunsa ilo, mistä hän elää. Ja sen olet sinä, inhoittava, harkinnut niin julmasti, etten sille tavalle voi nimeäkään keksiä. Hänet, joka enemmän kuin muut tarvitsee lohduttavaa hoitelua, hänet sinä jätät yksin ja avuttomaksi, ja kun hän ikävöi valoa ja elämää, suljet sinä hänet synkkään pimeyteen. Vastaa, mikä on tarkoituksesi? Kuka on sinulle antanut sen oikeuden?
Rebekka tuijotti tuijottamistaan suuttuneeseen nuorukaiseen silmiään räpäyttämättä. Hän tuskin kuuli, mitä Yrjö sanoi; jokin aivan toinen asia näytti kokonaan vallanneen hänen ajatuksensa. Vihdoin hän lausui äänellä, joka koetti osoittaa uhkamielisyyttä, mutta vastoin eukon tahtoa ilmaisi selvää neuvottomuutta:
— Kuka te olette, herra? Mikä on teidän nimenne?