— Kukako minä olen? toisti Yrjö halveksivasti. Minä olen mies, joka lennätän hävyttömiä, vanhoja noitia ulos ovesta vähän kiireemmin kuin ovat tulleet. Minä olen mies, joka käytän miekkaa kuninkaan palveluksessa, mutta on minulla hätätilassa ratsuruoskakin, opettaakseni nenäkkäille henkilöille kunnioitusta. Sitä paitsi olen mies, joka en siedä vääryyttä enkä väkivaltaa.[7] Upseeri, jos tietää tahdotte.
— Mutta nimenne? jatkoi Rebekka yhä enemmän hämmentyneenä.
— Minä olen jo sanonut nuorelle neidillenne nimeni. Mutta tosiaankin, hän ei ole sitä ehkä kuullut. Minä olen luutnantti Ros, ja tuolla alhaalla oleva kumppanini on kornetti Peura, jos suvaitsette. Ja nyt kohteliaisuus kohteliaisuudesta, hyvä matami! Mikä on tämän talon nimi ja kuka on teidän isäntänne?
— Ros? … Ros? vastasi vanha eukko äreästi. — Joka kolmas mies on tähän aikaan Ros. Mutta se ei ole totta, teidän nimenne ei ole Ros, herra. Se olisi liian kummallista, jos teidän nimenne olisi Ros.
Yrjö, josta nauru ei koskaan ollut kaukana, tunsi jo nytkähdyksiä tummissa viiksissään, mitkä eivät vielä olleet täysin sotaisiksi kehittyneet.
— Mitä nyt, rupeatteko riitelemään nimestäni? Ettekö kuule, että minä kysyn, kenenkä talossa minulla nyt on kunnia olla? Eikö kysymykseni ole mielestänne kyllin kohtelias?
Silloin alkoi taas näkyä vähäisiä raivon merkkejä ruskeahameisessa lohikäärmeessä.
— Olkaapa ruusu tai vaikka lehmänkielo, mutta minä neuvon teitä, herra, korjaamaan luunne niin nopeaan kuin vain hevoskoninne kavioista lähtee. Kylläpä olette saanut aikaan kelpo mellakan. Kiittäkää ikuista onneanne, ettei kapteeni ole kotona; minä en takaisi äyriäkään jaloistanne enkä käsistänne, jos hän nyt olisi portilla tulossa.
— Kapteeniko? No, mimmoinen se kapteeni on miehiään, joka niin kunnollisesti ottaa vastaan oman toimialansa miehiä?
— Samantekevää. Niin paljon saatan sanoa, ettei täällä ole viiteentoista vuoteen käynyt vierasta ihmistä, ja jos te tahdotte olla ensimmäinen, niin siitä ei tule mitään. Joko lähdette, herra, vai mitä?