Ja Rebekka astui, ryhmyiset kädet uhkaavasti ojennettuina, aivan hänen eteensä. Yrjö alkoi nauraa hohottaa.
— Kas niin, mummo hyvä, teidän onnenne on, että saatte ärsytetyksi jääkarhunkin nauramaan. Älkää nyt seisoko siinä kuin kalkkuna, vaan menkää toimittamaan meille jotakin syömistä! Käskekää kornetin taluttaa hevoset talliin; toivoakseni on teillä vähän kauroja seimissä. Hyvästi nyt, mummoseni, toimikaa liukkaasti! Mutta ei mitään liikoja puuhia, minä kyllä tyydyn siihen, mitä talossa sattuu olemaan valmiina.
Sen sanottuaan hän tarttui murisevaa lohikäärmettä kiinni hartioista, kun sen kynnet vielä arvaamattomien tunteiden vaikutuksesta pysyivät piilossa, käänsi hänet äkkiä ympäri ja työntäisi ulos ovesta.
7. JÄTTILÄINEN PALAA, VELHO MUKANAAN.
Olisi vastoin kaikkea oikeutta ja kohtuutta, jos vielä kauemmaksi aikaa jättäisimme Jaakko-ritarin vankeudessaan kiusaantumaan, ottamatta selkoa hänen myöhäisemmistä vaiheistaan. Jos jonkun on rakastuneiden aseveljien huonon muistin tähden kuoleminen nälkään, niin on ainakin kohtuullista, että jälkimaailma saa sen tietää, voidakseen pystyttää hautakiven ystävyyden uhrauksille.
Hetkisen koeteltuaan voimiaan horjumattomaan oveen, päätti urhoollinen ritari katsella asiaa tyynesti ja odotella parempia aikoja. Kohtahan tietysti oli Yrjö rientävä häntä vapauttamaan, ellei — mikä olisi pahin kaikista — uskollinen kumppani itse ollut yhtä pahassa pulassa. Jaakko ei ollut luultavasti koskaan elämässään tuntenut edes rakkauden liekkien käryäkään. Kun siis Yrjö viipyi, alkoi Jaakko epäillä, etteivät olleet oikein aseveljen asiat, ja sitä ajatellessaan oli hänellä hyvä halu lyödä kova kovaa vastaan ja puskea päänsä läpi paksun oven. Tarkemmin mietittyään hän kuitenkin heittäytyi oljille ja nukkui toistamiseen.
Ukonilma oli lakannut, mutta synkkiä pilvenmöhkäleitä yhä vielä vieriskeli järeän tykistön tavoin kesäkuun taivaalla. Päivänpaiste ja sadekuurot vaihtelivat kuin ihmiskohtalot. Luonnonvoimat eivät vielä olleet loppuun asti raivonneet eivätkä päässeet lepoon; ne vetivät henkeä syvään niinkuin meri laajoin mainingein vierii rantaan myrskyn jälkeen.
Jaakko nukkui niin sikeästi, ettei hän huomannut, mitenkä ulkosalpa vedettiin pois ovelta ja vastikään saapunut henkilö astui riiheen Martti-rengin opastamana, joka piteli suitsista kahta vaahtoista ratsua. Se henkilö oli — sanoaksemme totuuden heti koko kamaluudessaan — lumotun linnan hallitsija, jättiläinen itse. Jättiläiseksi häntä syystä saattoi sanoa, sillä hän oli ainakin päätänsä pitempi muita ihmisiä. Hänen vartalonsa oli hienon miehen vartalo, synkkä kuin syksyinen yö. Tuo mies oli varmaankin nuorena ollut kaunis, mutta kaunis siten, että se vaikutti pelkoa. Nyt hän oli vanha, pitkät viikset olivat teräsharmaat, ryhti voimakas ja suora, mutta jäykkä ja luotaan työntävä. Tuuheain kulmakarvain alta silmät katsoivat niin terävinä ja synkkinä, että ensi silmäyksellä niistä tunsi miehen ihmisvihaajaksi, ellei juuri ihmissyöjäksi. Puku oli ruumiinmukainen ja kauttaaltaan musta: Aadolf Fredrikin aikainen hännystakki ja pitkä liivi, polvihousut ja säärykset, tekotukka kankipalmikkoineen ja kolmikulmainen hattu; vyössä oli pitkä lyömämiekka, pari pistoolia ja hartioilla sadevaippa.
Sellainen oli se mies, joka astui riiheen ja huomasi Jaakko-ritarin pitkänään oljilla. Jos katse, jonka hän nukkujaan loi, jo oli oikea jättiläisen katse, niin seurasi sitä heti sen mukainen työkin. Jättiläinen tarttui oikealla kädellään ritaria kiinni kauluksesta, nykäisi hänet voimakkaasti tempaisten ilmaan ja — söi hänet suihinsa, ajattelee kai hämmästynyt lukija? Ei, jättiläinen ei syönyt onnetonta ritaria, heitti hänet vain rentona kuin säkin ulos ovesta, ja ennenkuin Jaakko ehti herätä, oli hän pitkällään vesilätäkössä riihen edustalla.
Aivan hämmentyneenä ja unenpöpperössä kömpi hän varsin surkuteltavana seisoalleen ja katsoi jättiläiseen tuijottavin silmin. Mutta herra ei pitänyt häntä senkään arvoisena, että olisi hänelle edes sanaakaan virkkanut; hän meni vain renkinsä luo ja jakeli hänelle käskyjään. Sillä aikaa ehti jo toisen kerran niin pahoin kohdeltu kornetti herätä — johon aina kului hyvä hetki — ja suutahtaa, mihin meni vieläkin pitempi aika. Luultavasti oli hänellä vielä muistissaan lohikäärmeen hurja käytös, sillä muuten olisi vaikea käsittää, kuinka niin rauhallinen sotilas saattoi siihen määrin raivostua, että hän juoksi jättiläisen luo ja hyvin tajuttavasti kiroten tähtäsi hänen päähänsä niin hirmuisen korvapuustin, että metsän honkakin olisi vähemmästä kaatua kellahtanut.