Hän ei saanut lopettaa lausettaan. Kapteeni kohotti pistoolia, mutta epäilemättä hän muisti samassa sankkiruudin olevan märkää, sillä heti senjälkeen hän singautti aseensa ulos ikkunasta, niin että ruudut helisivät. Sen sijaan hän sivalsi huotrasta pitkän, hirmuisen miekkansa.
Yrjö ei myöskään vitkastellut, vaan tempasi puolustuksekseen sapelinsa. Verna syöksähti hänen eteensä ja pidätti hänen käsivarttaan, mutta kaatui samassa tunnotonna lattialle.
Juuri sinä hetkenä oli tohtori, kelpolailla sysäisten ovessa seisovaa
Rebekkaa, raivannut tien huoneeseen ja kysyi, mitä oli tekeillä.
— Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö kääntämättä silmiään uhkaavan miekan kärjestä.
— Ros! Iloinen, kunnon ystäväni Ros! huudahti tohtori vuorostaan. — Mitä tämä merkitsee? Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te tänään olette kirotun pahalla tuulella. Olkaa hyvä, pistäkää rautanne tuppeen. Minä takaan pojan kuin olisi hän oma poikani.
Mutta kapteeni, joka ei mitenkään ollut hillittävissä, tuli päinvastoin yhä hurjemmaksi.
— Tohtori, tunnetteko hänet? No, sittenpä myöskin tiedätte, että eilen … ei, toissapäivänä … ei, kaksikymmentä vuotta sitten… Ja nyt hän taas tulee viett… Pois! Pois! Hänen verensä taikka minun!…
Ja kiihkosta tuijottavin silmin, kuin olisi haamua ahdistellut, kapteeni tähtäsi nuorukaiseen hirveän iskun, jonka Yrjö vain hädintuskin sai vältetyksi.
— Henkesi tähden, Yrjö, hyppää ulos ikkunasta, mies on mieletön! kuiskasi tohtori.
— Jättäisinkö hänet, tuon tytön … en koskaan!