Ja nyt muuttui äkkiä hirmuvaltiaan käytös uhriinsa nähden. Hän alkoi kohdella hyvin, liiankin mielistelevästi onnetonta Liisiä, hän koetti edeltäpäin täyttää kaikki hänen toiveensa ja näytti antavan hänelle ennen tuntemattoman vapauden. Stanislaus kävi talossa milloin tahtoi, eikä kukaan näyttänyt siitä välittävän. Rouva Barthold, kasvatusäiti, miehensä kätyri, näytti olevan aivan sokea, vaikka koko kaupunki tiesi, kuka luutnantin lemmikki oli.
Minä kirjoitin vapaaherratar Elisabetille: niin ja niin ovat asiat. Teidän poikanne, vapaaherratar, on vain luullut tottelevansa synnynnäistä jalomielisyyttään. Hän tahtoo pelastaa onnettoman, mutta on itse vaarassa, ja minä olen turhaan varoittanut häntä.
Kohta oli Felicia Barthold niin parantunut, että hän saattoi esiintyä. Hän teki sen niin erinomaisesti, että hän ihastutti kaikki katsojat. Vaikkapa hän ei, niinkuin hänen isäntänsä, orjakauppias, sanoi, olisikaan ollut paras alallaan koko Euroopassa ja Amerikassa, niin oli hän kieltämättä parhaita. Minä olin nähnyt hänen ammattiinsa kuuluvia maailmanmainioita viekoittavia kutsulintuja, mutta en koskaan nuorallatanssijan tekevän niin ihmeellisen notkeasti ja niin luontevan suloisesti vaikeimpiakin liikkeitä notkuvalla polullaan. Hän tanssi niin sulavan kevyesti kuin lapsonen ajaa perhosia takaa. Onni hymyili taaskin Euroopan Herkuleelle, yleisöä tulvi kaupungista ja maalta katselemaan tätä uutta ihmettä; tapeltiin pääsylipuista, joka ilta oli huone ääriään myöten täynnä katsojia.
Mutta kun näin tuon äsken kuolonkalpean, nyt hymyilevän ja kukoistavan lumoojattaren mielistelevän yleisöä vaaralliselta nuoraltaan, tuli mieleeni hirveä epäluulo, heijastus tuosta ihmisten halveksimisesta, joka myrkyttää niin monen maailmanmiehen kokemuksen. Kas, sanoin minä itsekseni, kuinka tuo tyttö, joka tuskin vielä on muuta kuin lapsi, on harjaantunut myymään suloaan kullasta ja sormisuukkosiaan käsien taputuksista! Jos tuon kauniin naamion takana on sielua ollenkaan, niin miten tyhjä, miten punnitsevan petollinen se onkaan! Kukapa takaa, ettei koko tuo liikuttava kertomus menetetystä kodista, vuosikautisista kidutuksista ja kahdesta itsemurhayrityksestä ollut keksitty yhdessä herra Bartholdin kanssa saaliin pyytämistä varten? Minun täytyi saada käsiini tuo pikku noita ja ostaa vapaaksi vanki, jonka hän on kietonut pauloihinsa.
Hän oli hyvin vartioitu; minä tiesin, että seinillä oli korvat jokaisen vieraan käydessä häntä tapaamassa, ja kuitenkin oli minun päästävä puhuttelemaan häntä kenenkään kuulematta. Lähes viikkokausi kului, Stanislaus tuli päivä päivältä äänettömämmäksi, umpimielisemmäksi; jotakin oli tapahtuva, ei ollut aikaa tuhlata.
Sattumalta kuulin Felician joka aamu hämärissä ratsastavan Penttulaan Pervoin seuraamana. Se oli muuten niitä oikkuja, joihin hirmuvaltias nyt niin mielellään suostui, ja jonka selityksenä oli se luonnollinen kiintymys, mitä pelastettu tuntee pelastajaansa kohtaan.
Eräänä syysaamuna kello seitsemän ajoissa minä tulin Penttulaan, sidoin hevoseni pihanurmikon aitaan ja astuin tupaan. Talonväki oli perunanotossa, kuusivuotias tyttö tuuditteli makaavaa lasta ja Pervoi nukkui kuorsaten penkillä. Ääniä kuului peräkamarista, minä avasin hiljaa oven ja näin Liisun ja Felician pöydän ääressä, kaksi kirjaa avoinna edessä.
Lukemiseensa kiintyneinä he eivät havainneet oven aukeamista. Minä pysähdyin paikoilleni kummankaan huomaamatta, ja ihmeekseni kuulin Liisun selittävän Lutherin pienen katkismuksen toista pääkappaletta, ja tuon tuostakin hän etsi siihen liittyvät paikat suuresta Raamatusta. He näyttivät sangen hyvin ymmärtävän toinen toistaan, sillä oppilaan kiihkeä tiedonhalu korvasi hänen kielentaitamattomuutensa.
— Uskotko nyt — sanoi opettaja hellästi kuin äiti — että Jeesus Kristus, totinen Jumala ja totinen ihminen, on sinun Herrasi, joka lunasti sinut, kadotetun ja tuomitun ihmisen ja vapahti sinut kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla verellänsä ja viattomalla kärsimisellänsä ja kuolemallansa, että sinä hänen omansa olisit, hänen valtakunnassansa hänen alamaisenansa eläisit ja häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa palvelisit, niinkuin hän on kuolleista noussut ja elää ja hallitsee iankaikkisesti? Jos sen uskot, niin vastaa niinkuin tässä on!
Felicia vastasi: