Juuri silloin Pervoi heräsi, ojenteli jäseniään, haukotteli ja katsoi kelloaan. Minä vetäydyin ovelta, kävin istumaan penkille ja kuulin ilvehtijän huutavan: Lähdetään! — Hän oli nähtävästi se toinen sielu, joka oli maata jyristänyt Lutherin katkismuksen aikana ja joka oli kerran hyppäävä maan pingoitetulta köydeltä päistikkaa pimeään iankaikkisuuteen.
Felicia tuli itkusilmin kamarista, sanoi jäähyväiset ja meni ohitseni vieraasti kumartaen. Pervoi seurasi häntä katsoen minuun syrjäsilmällä ja irvistäen. Minä unohdin asiani, jonka tähden olin tullut. Minunhan piti tarjota nuorallatanssijalle kultaa rakkaudesta.
Liisu luuli minua potilaaksi, joita joka päivä kävi paljon hänen luonaan.
— Mitä te olette vailla? kysyi hän.
Minä vastasin, etten minä ollut mitään "vailla", mutta että eräs nuori ystäväni sairastaa rakkaudenhoureita.
— Menkää Lappilan muorin luo, hän parantaa rakkautta, sanoi Liisu halveksivasti. Minä en keitä mitään taikajuomia.
— Mutta te parannatte sieluja ja ruumiita, vastasin minä.
— Herra niitä parantaa. Minä olen vain pesuriepu.
Minä kerroin hänelle, mitä katsoin tarpeelliseksi. Hänen viisaat, levolliset silmänsä näyttivät katsovan lävitseni. Arvattavasti hän tuli vakuutetuksi, että tarkoitukseni olivat rehelliset, sillä hän pyysi minua istuutumaan siksi aikaa, kunnes hän panisi perunapadan tulelle. Väkeä odotettiin kotiin murkinalle.
— Kuinka monta lasta teillä on? kysyin minä.