— Olkaa kaikin mokomin niin kohtelias ja kertokaa! kehoittivat vapaaherratar ja rouva N. yht'aikaa. — Älkää säästäkö ollenkaan hermojamme, me kyllä olemme valmiit kestämään.
— Sitäkin suuremmalla syyllä, kun nyt juuri elämme mitä hirvittävimmässä kummitusajassa, virkahti tohtori C.
— No niin — jatkoi asessori kääntyen isäntämme puoleen — minulla oli nuorena kunnia olla teidän setä vainajanne, salaneuvos vapaaherra H:n tuttava. Hän asui tässä talossa, jonka hän oli rakennuttanut, ja koska hän minulle osoitti niin suurta luottamusta, että käytti minua oikeudenkäyntiapulaisenaan, kävin minä usein hänen luonaan tässä huoneessa, joka silloin oli hänen vastaanottohuoneenaan. Te, herra paroni, ette ehkä muista häntä? Hän kuoli jo 1826.
— Minä olin silloin tuskin kymmenen vuoden ikäinen, mutta muistan hänet kuitenkin vallan hyvin … reipas ukko ikäisekseen, Kustaan aikalainen … ylevä ryhti hänellä oli, ja kuten kerrotaan, omisti hän sen hienon seurustelutavan, joka nyt jo on kadonnut meidän saleistamme. Meidän lasten tuli säännöllisesti käydä häntä tervehtimässä joka sunnuntaiaamupäivä ja silloin kunkin vuorostaan hyvin juhlallisesti ikänsä ja arvonsa mukaan suudella hänen kättään. Mutta te, asessori, ette ole koskaan ennen maininnut tuosta tuttavuudesta…
— Se keskeytyi aikaisin, mutta siitä jäi mieleeni vaikutelma, joka ei haihdu. Salaneuvos H. vainaja ei ollut ainoastaan vanha hovimies ja diplomaatti; hän edusti kaikessa aikaansa niin täydellisesti kuin suinkin mahdollista, sen jälkeen kun oli luovuttu tekotukasta ja ateismi tullut kuin hiukan vanhanaikaiseksi. Minun tuskin tarvinnee lisätä, että hänellä oli samanlaiset mielipiteet kuin teillä, herra paroni.
— Kuitenkin ottamatta lukuun henkioppia, luullakseni.
— Ei, päinvastoin… Kustaan aika ei juuri uskonut Jumalaan, mutta sitä enemmän Cagliostroon ja Björnramiin. Katkismusta halveksittiin, mutta teeskentelemättä kunnioitettiin mamselli Arfvidssonin kortteja. Ihmissydämen laita on sama kuin luonnonkin: abhorret a vacuo. Tyhjää paikkaa ei voi olla, ja niinkuin ilma syöksähtää laukauksen jälkeen tyhjään pyssynpiippuun, yhtä varmasti kummitukset ja järjettömyys majoittuvat siihen sieluun, jonka uskonto on jättänyt autioksi. Mutta antakaa anteeksi poikkeamiseni asiasta. Minä aioin vain sanoa, että teidän setänne niiden mitättömäin palvelusten tähden, joita minulla oli onni tehdä hänelle, osoitti minulle suurta suosiota ja ryhtyi useastikin puhumaan sellaisista aineista, jotka eivät koskeneet oikeudenkäyntiasioita. Eräänä sunnuntaina, kun minä lähdin kirkosta yht'aikaa hänen kanssaan, pyysi hän minua vaunuihinsa istumaan ja kutsui päivälliselle luokseen. Matkalla hän sanoi: Te olette ymmärtäväinen nuorukainen, te käytte kirkossa ja teette siinä oikein. Täytyy mukautua joukkojen ennakkoluuloihin, jotta toiste voisitte niitä menestyksellä vastustaa. Meidän ajattelevien täytyy uhrata itsemme, mutta me pidämme uskomme itseksemme ja nauramme salaa narreille, jotka etsivät taivasta ja helvettiä muualta kuin omasta rinnastaan. Ei, hyvä B., etsikäämme Jumalaamme omasta järjestämme, niin on meillä ainoa johtotähti, joka ei petä! — Ennenkuin minä, hieman kaino kun olin luonteeltani, ehdin vastata, olimme jo perillä — tämän talon edessä — ja vanha vapaaherra nousi ylös portaita. Mutta eteisen ovelle hän pysähtyi ja huusi palvelijaansa. — Katsos tuota, kuhnus, torui hän; mitenkä olet lakaissut tänään? — Silloin huomasin oven edessä kaksi oljenkortta ristissä, ja hän, jonka korkeimpana johtotähtenä oli ihmisjärki, ei uskaltanut astua noiden oljenkorsien yli, koska hän pelkäsi siitä aiheutuvan jonkin äkillisen onnettomuuden.
— Heikkoutta, lapsellisuutta, jota olette huomaava monessakin ajattelevassa ja valistuneessa miehessä! huudahti nuorempi vapaaherra H.
— Mahdollista kyllä. Salaneuvos H. vainajalla, joka oli leski, oli yksi ainoa lapsi, nuori ja rakastettava tytär…
— Matilda serkkuni!