— Sanokaa ennemmin: mitkä runsaat, ihanat lahjat siinä tuhlautuivat ilman pohjaa ja perustaa! Miksi tuo haparoiva henki ei löytänyt päämäärää? Miksi tuon rikaslahjaisen ymmärryksen piti hioa kärkeään tyhjää pimeää lävistääkseen? Näettekö tuota kipinää, joka lentää yön myrskyssä tietä ja tarkoitusta vailla ja sammuu muutaman sekunnin kuluttua autioon avaruuteen? Se kipinä on Matilda H:n sielu.

— Olkaa hyvä, jatkakaa!

— Se riita-asia, jossa minun apuani tarvittiin, koski sangen suurta velkavaatimusta, jonka kruunu oli pannut vireille salaneuvos H:ta vastaan. Hänellä oli 1808 vuoden sodan aikana ollut hallussaan isonlainen yleinen rahasto, ja hän oli luovuttanut sen jollekulle ylemmälle virkamiehelle, joka vähän aikaa takaperin oli kuollut ja jättänyt jälkeensä suuren vaillingin. Kruunu pani toimeen ankaran tutkimuksen, ja salaneuvos sotkeutui tuohon onnettomaan juttuun, joka uhkasi koko hänen omaisuuttaan tai ainakin suurinta osaa sekä hänen virkamieskunniaansa ja kansalaismainettaan, mikä oli vielä pahempi. Kaikki riippui siitä, voitiinko näyttää kuitti, jonka vainaja oli antanut vastaanottamastaan summasta. Mutta se kuitti oli kadonnut johonkin löytymättömiin. Kaikki piilopaikat ja paperitukut etsittiin, koko talo mullisteltiin ylösalaisin, mutta turhaan; kuitti pysyi poissa, ja minun puolustettavani oli mitä kiusallisimmassa asemassa.

Melkein samoihin aikoihin tapahtui neiti Matildassa muutos. Hänestä tuli yhtä lempeä ja nöyrä kuin hän ennen oli ollut kiivas ja uhkamielinen. Hän hylkäsi laboratorionsa; ei tiedetty, mitä hän toimitti, mutta usein nähtiin hänet ajatuksiin vaipuneena ja haaveksivana. Kun häntä puhuteltiin, ei hän kuullut, taikka hän säpsähti niinkuin hänet olisi tavattu jostakin, mitä hän tahtoi salata kaikilta. Hän kävi edelleenkin seurahuveissa, mutta oli enimmäkseen välinpitämätön ja väsynyt, niinkuin nuoruus olisi häneen nähden kadottanut ruusunsa ja ilo viehätysvoimansa. Kuitenkin hän saattoi milloin punastua, milloin kalveta, eikä kukaan tietänyt, mistä se johtui; jos viereisestä huoneesta kuului kuiskaus, voi se värisyttää koko hänen hermostoaan, ja oven narahdus saattoi koko hänen ruumiinsa vapisemaan.

Tuo muutos ei jäänyt isältä huomaamatta, ja se lisäsi suuresti hänen muita huoliaan. Hän tunsi maailmaa liian hyvin voidakseen erehtyä tyttärensä ajatuksissaanolon syystä, ja hän pääsikin siitä viimein selville. Hän, lapsi parka, rakasti, mutta ei suosittua miestä, joka oli aiottu hänelle puolisoksi, eikä edes ketään muutakaan tuohon hienoon seurapiiriin kuuluvaa, joka tavallisesti oli koolla hänen isänsä kodissa, vaan nuorta lääkäriä, jolta oli kysytty neuvoa hänen fysiologisissa opinnoissaan — miestä, jolla ei ollut loistavaa nimeä eikä rikkautta, mutta joka oli vakava, henkevä ja älykäs ja olemukseltaan ylpeä ja itseensä sulkeutunut. Vanha tarina uudistui: Matilda neiti lahjoitti rakkautensa sille ainoalle, joka ei näyttänyt sitä pyytävän, joka ei ollut koskaan sanonut hänelle kohteliasta sanaa eikä kertaakaan taipunut hänen oikkuihinsa. Ja hänen valintansa oli arvokas: tuosta miehestä tuli sittemmin maamme etevimpiä lääkäreitä, hän hankki itselleen nimen, joka saattoi vetää vertoja mille sukuperän mainehikkuudelle tahansa. Teidän sukunne, herra paroni, ei olisi tarvinnut hävetä häntä.

— Te olette oikeassa; luulen tuntevani tuon nimen. Mikä onnettomuus, ettei serkkuni kohtalo yhtynyt hänen kohtaloonsa. Matilda olisi kyennyt seuraamaan häntä hänen loistavalla tieteellisellä urallaan; he olisivat yhdessä tunkeutuneet kaikkiin tieteen salaisuuksiin. He olisivat tulleet hyvin onnellisiksi!

— Luuletteko? Kenties; minä en tiedä. Onpa kuitenkin vanha sääntö, joka ei yksinomaan koske sähköoppia, että vastakohdat pyrkivät yhteen, yhdenkaltaiset hylkivät toisiaan. Ainakin lienee hyvin harvinaista, että oppineet miehet rakastavat oppineita naisia, eikä niin tapahtunut tässäkään. Minä tahdon kohdella setäänne oikeudenmukaisesti ja kertoa, että hän, vaikka hänen tyttärensä rakkaus olikin aivan vastoin hänen aikeitaan, kuitenkin tässä tapauksessa todella oli niin ennakkoluuloton, että oli valmis uhraamaan kaikki tyttärensä onneksi. Hän kutsui nuoren lääkärin luokseen, mieltyi häneen, otti asian ylhäisen luontevasti ja puhui melkein näin: Hyvä herra, te olette nuori, hyväpäinen ja lujaluonteinen mies, köyhä tosin, mutta mitäpä siitä, teillä on loistava tulevaisuus edessänne, minun tyttäreni rakastaa teitä, ja te otaksuttavasti olette aivan hullaantunut häneen niinkuin kaikki muutkin. Minä puolestani en ole mikään Lafontainen romaanien raakalainen, minun mielestäni pitää päinvastoin kaikkien komediain päättyä avioliittoon; siis, ottakaa hänet, herra, koska kerran niin täytyy käydä, ja luvatkaa vain tehdä hänet onnelliseksi! — Nuori lääkäri näytti neuvottomalta ja tavoitteli sanoja. — No, piru vieköön, sanoi salaneuvos H., joka kyllä osasi, milloin tahtoi, puhua yhtä suoraan kuin vanha husaari: en minä pyydä kiitoksia edeltäpäin, se on väärää rahaa, herra; ottakaa tyttö ja kiittäkää vasta sitten, kun näette, mihin hän kelpaa! — Nuori mies vastasi: Sallikaa minun nyt heti lausua kiitokseni; tulkoon Matilda neiti onnelliseksi — toisen kanssa; minä olen jo valintani tehnyt, olen ollut kihloissa jo kaksi vuotta.

Paroni H. kohautti olkapäitään.

Asessori jatkoi:

— On psykologisia ilmiöitä, jotka voi matemaattisen varmasti laskea edeltäpäin. Jos astuu vanhan armollisen rouvan liikavarpaalle, ei sen vaikutus voi olla jyrkempi kuin rakkauden hylkäämisen vaikutus Matilda neidin kaltaiseen intohimoiseen luonteeseen. Onnettomuudeksi isä oli ollut liian varma jalomielisen tarjouksensa onnistumisesta ja ilmoittanut siitä tyttärelleen. Oli niin muodoin pakko ilmoittaa hänelle vastauskin. Hänen sanotaan ottaneen sen vastaan tyynesti, melkeinpä halveksivasti; mutta muutaman päivän kuluttua hän oli julkisesti kihloissa kreivi R:n kanssa.