Tähän aikaan synkistyi yhä enemmän se ukkospilvi, joka uhkasi purkautua salaneuvos H:n niskaan. Minä olin kaikin luvallisin keinoin hankkinut lykkäystä yhä uudelleen tuossa onnettomassa jutussa, mutta lähestymistään lähestyi aika, jota kauemmaksi lopullista ratkaisua ei millään tavoin voitu saada siirretyksi. Salaneuvos H. muuttui yhä synkemmän näköiseksi; häntä ei enää nähty missään seuroissa, hän sulkeutui työhuoneeseensa, valvoi myöhäiseen yöhön asti eikä ottanut vastaan ketään vierasta. Ainoastaan minun oli lupa ilmoittamatta mennä hänen luokseen mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä neuvottelemaan yhteisestä asiastamme, joka uhkasi kääntyä aivan epätoivoiseksi.
Eräänä iltana minä tapasin vanhuksen hyvin innokkaana pasianssin ääressä.
— Näettekös, sanoi hän minulle, nyt se on jo onnistunut seitsemän kertaa yhdeksästä. Minä povaan saadakseni tietoa kuitista, ymmärrättehän; meidän pitää löytää se!
— Mutta sen täytyy löytyä ennen ensi maanantaita, huomautin minä; se on viimeinen määräpäivä, ja sen jälkeen oikeus julistaa päätöksensä.
— Mitä! huudahti hän. Joko maanantaina? No niin, näettehän, että minä olen levollinen. Jokin ääni sanoo sydämessäni, että me löydämme kuitin.
Tuo jokin ääni oli, että pasianssi oli onnistunut seitsemän kertaa yhdeksästä. Hän ei kuitenkaan ollut toimeton. Keskiviikkona minä olin käynyt hänen luonaan. Torstaina hän kutsutti erään pohjalaisen, joka osasi käyttää velhovapaa ja jonka luultiin voivan löytää salattuja esineitä. Perjantaina hänen luonaan oli muuan arkangelilainen lukemassa loitsuja, joilla hän muka osasi hankkia takaisin varastettuja tavaroita. Lauantaina haettiin lappalainen noita-akka, jota kehuttiin oikeaksi ihmeidentekijäksi. Ei kenenkään noista kolmesta kuitenkaan onnistunut löytää tärkeätä paperia; ainoastaan lappalaisakka ennusti, että vaaleatukkainen herra oli sen toimittava takaisin. Minulla oli vaalea tukka; minua katseltiin kysyvästi, mutta minussa ei ollut kansamme avuja, en osannut taikoja enkä siis pystynyt voittamaan mahdottomia vaikeuksia.
Sunnuntai saapui. Minä tulin aamupäivällä salaneuvoksen luo tarkemmin neuvottelemaan muutamista loppuselityksen kohdista ja tapasin hänet lukemasta Lehnbergin saarnaa. Tunnettehan Lehnbergin; saarnoissa on korea, kaunopuheinen kuori, eikö niin? Juuri sille soveliasta luettavaa, joka ajattelee jotakin muuta. Matilda neiti oli isänsä luona. Hän oli välinpitämätön ja umpimielinen, niinkuin hän oli ollut aina siitä asti, kun meni kihloihin kreivi R:n kanssa. Ei mikään saanut enää hymyä hänen huulilleen eikä kyyneltä hänen silmäänsä. Hän istui tuossa vasemmalla ikkunan luona; hänen isänsä istui kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli keskellä lattiaa tuon pyöreän pöydän paikalla; sohva oli tuossa oikealla puolella, vanhat muotokuvat riippuivat niinkuin nytkin vasemmalla seinällä.
— Minun isoisäni ja isoäitini muotokuvat, huomautti nuorempi paroni H.
— Ainoastaan seinäpaperit ovat uudet. Minä olen vielä aivan näkevinäni heidät: diplomaattivanhuksen tuossa hengettömine postilloineen, josta hänen väsynyt sielunsa turhaan etsi rauhaa ja nöyrtymystä — tuossa nuoren, jo puoleksi kuihtuneen tytön, jonka sydän oli tyhjä, valekuollut, joten se tuskin enää näytti sykkivänkään, se kun ei löytänyt mitään vastakaikua taivaasta eikä maan päältä. Ah, olisinpa antanut mitä hyvänsä, jos olisin tuona hetkenä voinut tarjota heille edes pisarankaan iankaikkisen elämän sanaa, sitä ainoata, joka yksin sammuttaa polttavan janomme ja kykenee täyttämään epätoivoisen ihmissydämen rajattoman, aution avaruuden. Mutta minulla ei ollut sitä riittävästi muille antaa, ja vaikkapa olisi ollutkin, en olisi uskaltanut sitä tarjota. Minä epäröin … oikea hetki meni ohitse, ja kummitukset syöksyivät tyhjään avaruuteen.
Salaneuvos nousi, tarttui käteeni ja sanoi hyvin arvokkaasti: