Rödleristä kerrottiin melkein yhtä kummallisia asioita kuin nykyjään Homesta. Hän juopotteli melkoisesti, ja juuri sen tähden hän ehkä olikin joutunut pieneen oopperaorkesteriin, vaikka toiset sanoivat hänen häviönsä syyksi onnetonta rakkautta. Milloin hän oli juonut paljon, muisti hän aina vetää pienen kultaisen taskukellonsa, joka oli hänen entisen rikkautensa jäännös. Silloin, niin kerrottiin, kello soitti tuntemattoman, surumielisen sävelen, ja soiton aikana Rödler joutui pariksi minuutiksi synkän alakuloisuuden valtaan, ja sen jälkeen hän oli taas yhtä selväpäinen kuin olisi ollut kolme vuorokautta mitään maistamatta. Vielä kummempaa kerrottiin hänen soitostaan. Hän oli mestari soittamaan selloa, mutta vielä taitavampi sitransoittaja. Tuosta tuntehikkaasta ja surumielisestä soittimesta hän osasi loihtia mitä ihmeellisimpiä säveliä, ja niiden säestyksellä hän lauloi hurjaa, kummallista säveltä vieraalla kielellä. Silloin, kerrottiin, kuului joka puolelta salaperäistä kaikua; seinät näyttivät heräävän eloon ja huokaavan; huonekalut liikkuivat ja kolkuttivat tahtia; ikkunaruudut helisivät kuin särkymäisillään; ovet sulkeutuivat ja avautuivat itsestään; ruumiittomia varjoja häilyi seinäpapereissa, ja kalman kalpeita kasvoja katseli ikkunaverhojen takaa. Näitä ja muita ilmiöitä kerrottiin usein nähdyn Rödlerin yöllisissä juomingeissa, jotka tavallisesti päättyivät niin, että juomaveikot äkkiä selviten pakenivat kuullen koko kotimatkan takanaan pimeitten katujen yhä hornamaista naurua. Siitä huolimatta he saivat seuraavana päivänä maksaa juomalaskun.
Sellainen oli se mies, jota Matilda neiti ehdotti liittolaiseksi taisteltaessa sitä vastaan, mitä hän nimitti kohtalon tahdoksi. Minä en moittinut hänen isäänsä siitä, että hän hyväksyi ehdotuksen. Juureton levä ajelehtii meren aaltojen mukana, kunnes löytää hukkuneen laivan sirpaleen, joka on yhtä avuton kuin se itsekin, ja tarttuu kiinni siihen. Salaneuvos H. turvautui Rödleriin kuin viime keinoon; hänen tyttärensä sen sijaan valitsi hänet ainoastaan uhmailusta. Kohtalo oli rautakourin repinyt ensi oraan hänen sydämensä keväästä; hän tahtoi kostaa tuolle hirmuvallalle; sen tähden hän kutsui aaveet avukseen.
Minä lähdin aikoen olla palaamatta, ennenkuin arpa on heitetty ja riita-asia päättynyt. Mutta saman päivän iltana sain Hämeenlinnasta kirjeessä odottamattoman ilmoituksen, että sikäläisestä lääninkansliasta oli löytynyt vanha kantokirja, johon edellämainittu virkamies vainaja oli merkinnyt salaneuvos H:lta Venäjän hopearahana vastaan ottamansa rahaerän, noin puolet siitä summasta, jota kruunu velkoi (toinen puoli rahastosta oli ollut Ruotsin rahaa). Tuota iloista sanomaa viemään riensin heti salaneuvoksen luo.
Kello kävi jo yhtätoista illalla. Minut päästettiin etuhuoneeseen, mutta vastaanottohuoneen ovi oli sisäpuolelta lukittu, ja minun täytyi odottaa. Minä kuulin ääniä ja arvasin Rödlerin olevan sisällä. Hetkisen kuluttua hän alkoi soittaa. Minä olin kuullut hänen sellonsoittoaan, mutta en koskaan hänen sitraansa. Tuon soittimen sävelet eivät alussa olleet lainkaan erikoiset. Koska hienotuntoisuus esti minua kolkuttamasta, istuuduin sohvaan ja päätin kärsivällisesti odottaa, mitä oli tuleva. Yksi ainoa lamppu paloi etuhuoneessa ja valaisi himmeästi Kustaa III:n tuttua kuvaa, joka riippui vastakkaisella seinällä.
Vastoin tahtoani täytyi minun kuunnella joka ainoata sisemmästä huoneesta tulevaa ääntä. Sitran sointu vahvistui vähitellen, ja viimein sen ohella alkoi kuulua jonkinlaista laulun tapaista tai pikemmin lausuntalaulua, jonka outoja sanoja minä en käsittänyt. Sävel oli kummallisen hurja, enkä ole koskaan aikaisemmin enkä myöhemmin kuullut sen kaltaista; milloin se oli uhmaileva ja rohkea, milloin lempeä ja rukoileva, mutta koko ajan kuitenkin yksitoikkoinen, niinkuin ne laulut, joilla venäläinen sotamies ilmaisee sielunsa epämääräiset huokaukset ja kaipuun. Yö, hiljaisuus, yksinäisyys, himmeä lampunvalo ja se salaperäinen askartelu, jota paraikaa harjoitettiin viereisessä huoneessa, kaikki tuo yhdessä enensi laulun tehoa ja vaikutti kuvitteluun. Kohta alkoi minunkin mielikuvitukseni tehdä ilkeitä kepposiaan.
Minusta tuntui, kuin olisi sisältä kuulunut noita selittämättömiä huokausten kaikuja, joita huhu oli kertonut syntyvän Rödlerin laulaessa ja jotka olivat usein kauhistuttaneet hänen juomaveikkojaan. Minä muistelin kaikkia noita mystillisiä kertomuksia, ja mieleni virisi jännitykseen, jota on mahdoton kuvailla. Joka hetki odottelin ovien aukeavan tai ikkunain kilisevän. Minusta tuntui, kuin huonekalut olisivat todellakin ruvenneet liikkumaan ja kolkuttamaan soiton tahtiin, ja kun katsahdin Kustaa III:n kuvaan, näin sen kasvonpiirteitten elostuvan, sen huulten vetäytyvän hymyyn ja sen suurten, nerokkaiden silmien katselevan minua kummallisen elävästi, tuttavallisesti, melkeinpä veitikkamaisesti. Näköhäiriö tuli niin suureksi, että silmiäni huikaisi; kaikki seinät ja nurkat kaikuivat, haamuja vilahti ohitse, ja ne tavoittelivat minua tukasta, käsiä kurottautui tarttumaan minun käteeni, kalman kalpeita kasvoja kurkisteli ikkunaverhojen takaa, ja ne katselivat minua pilkallisin silmäyksin. Minä hypähdin seisomaan, tuskin enää tiesin, mitä tein, kuvaamaton kauhun tunne valtasi minut; minä aioin paeta, mutta en jaksanut, seisoin keskilattialla pääsemättä paikaltani liikahtamaan; jääkylmät väristykset karmivat koko ruumistani.
Samassa aukaistiin sisemmän huoneen ovi, ja Matilda neiti tuli ulos hyvin kalpeana, mutta muuten aivan pelottomana.
— Vettä! huudahti hän; isäni voi pahoin.
Minä toinnuin heti kokonaan ja riensin sisään. Vanhus oli pyörtynyt; se oli vain nopeasti ohimenevää heikkoutta, josta hän pian virkosi. Hänen vieressään, aivan tässä, missä minä nyt istun, istui Rödler jonkinlaiseen horrostilaan vaipuneena, tuijottaen avoimin silmin ja oikea käsi kuin turtuneena sitran kielille. Hänen kellonsa soitti vielä; sävelmänkin saattoi erottaa, aivan kuin se olisi kuulunut kätkössä olevasta soittorasiasta, saman sävelmän, jonka hän oli soittanut sitralla. Minä katselin huonetta: pöydällä oli kaksi samppanjapulloa ja yksi ainoa lasi; muuten oli kaikki entisellään. Huonekalut olivat paikoillaan, vanhat muotokuvat liikkumattomina kehyksissään, ei mitään epäilyttävää näkynyt ikkunaverhojen takana.
Hetkisen kuluttua Rödler heräsi kuin unesta, siveli kädellään otsaansa ja pyysi luontevasti anteeksi hetken kestänyttä hajamielisyyttään, joksi hän sitä nimitti. Salaneuvos näytti olevan hämillään, Matilda neiti kiihdyksissä; läsnäoloni tuntui vaivaavan heitä. Ei puhuttu sanaakaan Rödlerin myöhäisen vierailun syistä, ja pitkä tumma muukalainen poistui kohta sen jälkeen niin huolettomasti kumartaen ja ryhdiltään täydellisenä seuramiehenä, että minä itsekseni tuumin, miten se oli mahdollista niin tärisyttävän kohtauksen jälkeen kuin äskettäin huoneessa tapahtunut varmasti oli ollut.