Minä kerroin heti Hämeenlinnasta saamani tiedon, ja vanhus tuli hyvin liikutetuksi.
— Hyvä ystävä — sanoi hän puristaen kättäni — te tuotte minulle takaisin puolen omaisuuttani ja koko kansalaiskunniani, kuten toivon. Älkää kysykö, mitä täällä on tapahtunut; riittäköön teille, kun sanon nyt olevani aivan varma siitä, ettei kuittia voi löytyä. Vieläpä lisäksi tiedän, ettei tuota kuittia koskaan ole kirjoitettukaan; se on luvattu minulle, mutta minut petettiin. Venäjän hopeaa ei ole voitu jättää merkitsemättä kantokirjaan, mutta Ruotsin raha jäi näkymättömiin. Kunniani tämä todistus kaikissa tapauksissa pelastaa; minä maksan vajauksen. Minä toivoin voivani jättää tyttärelleni melkoisen omaisuuden; mutta sekin, mitä nyt jää jäljelle, riittää vielä hankkimaan hänelle riippumattoman aseman, ja hän on tuleva onnelliseksi tulevan puolisonsa rinnalla.
Näissä sanoissa oli hellyyttä, arvokkuutta, joka olisi kyllä ansainnut paremmankin kohtalon.
Matilda neiti ei ollut tunnoton eikä kiittämätön tytär, mutta hän tarvitsi jotakin sydämensä tyhjyyden täytteeksi, ja onnettomuudeksi ei hänen isänsä eikä kreivi R:kään kyennyt täyttämään tuon syvän, tarmokkaan ja lahjakkaan, mutta harhaan suuntautuneen naisensydämen autiutta. Hän vastasi hajamielisenä:
— Niin, niin, isä hyvä!
Ja minä lähdin pois, miettien itsekseni, missä hänen ajatuksensa tuona hetkenä lienevät olleet.
Seuraavana päivänä lykättiin riita-asia vielä kerran tuon kantokirjan tähden, ja juttu päättyi jonkin ajan kuluttua niin, että salaneuvos H. tuomittiin maksamaan puuttuva summa sen Ruotsin rahan kurssin mukaan, joka oli voimassa sodan lopussa. Koska tuo kurssi oli tavattoman alhainen, ei vahinko tullutkaan niin suureksi kuin oli pelätty, ja siveellinen voitto oli kokonaan meidän puolellamme, koskapa kaikki näytti, ettei salaneuvos ollut kavaltanut summaa, vaan tuo mainittu virkamies vainaja. Mitä itse kuittiin tulee, en pitkään aikaan saanut tietää, mitkä todistukset tuona merkillisenä sunnuntai-iltana olivat vakuuttaneet salaneuvokselle, ettei kuittia ollut koskaan ollutkaan olemassa, mikä ei minusta näyttänyt lainkaan luultavalta. Vasta monen vuoden kuluttua kuulin Rödlerin kerran, kun viini oli kirvoittanut hänen kielensä kannan, kertoneen mananneensa salaneuvos H:n luona esiin hengen. Tuo henki lienee sitten ollut se virkamies vainaja, joka oli tunnustanut petoksensa ja kieltänyt kuitin olemassaolon. Rödlerin kutsuminen, kummitusilmiöt ja vanhuksen pyörtyminen olivat siten välittömästi olleet yhteydessä tuon tunnustuksen kanssa.
Paljon enemmän kuin kummitusjuttu kiinnitti mieltäni toinen tapaus, joka läheisesti liittyi näihin tapahtumiin. Minä näin enää vain harvoin Matilda neitiä, mutta tiesin hänen suostuttaneen isänsä siirtämään tuonnemmaksi häät, joiden päiväkin oli jo ollut määrätty. Luonto näytti tuossa tavattomassa tytössä yhdistäneen miehen uupumatta tutkivan hengen naisen yhtä uupumattoman levottomaan, hylättyyn sydämeen. Hän syventyi koko sielunsa tarmolla mystillisiin tieteisiin, tutkiskeli Albertus Magnusta, Kabbalaa ja Cagliostron historiaa vuoron perään ja samalla hurskaan Jungin kuuluisaa henkioppia. Rödler oli hänen opettajansa tai paremmin hengenheimolaisensa, eikä heikolla isällä, joka ei voinut olla huomaamatta siitä koituvaa vaaraa, ollut rohkeutta eikä voimaa sitä vastustaa. Matildan hyvä maine alkoi kärsiä Rödlerin tapaisen ja säätyisen miehen seurasta. Kauan ei pysynyt salassa, että mystillisiä opintoja harjoitettiin öiseen aikaan lukittujen ovien takana; ja kun vielä tämän lisäksi Rödler oopperan lähdettyä kaupungista yhä jäi kaupunkiin, alettiin kohta kuiskailla kummallisia juttuja, jotka viimein tulivat salaneuvoksenkin korviin. Huolestunut isä päätti kerrassaan lopettaa panettelun, kutsui luokseen kreivi R:n Ruotsista ja määräsi peruuttamattomasti häät 15. päiväksi lokakuuta. Kerron tapahtumat lyhyesti, sillä asia on luultavasti kaikille varsin tunnettu. Illalla lokakuun 14. päivänä neiti Matilda H. katosi eikä häntä tavattu enää mistään, ennenkuin jonkin ajan kuluttua saatiin kuulla, että hän oli yhdessä Rödlerin kanssa purjehtinut avonaisessa virolaisveneessä Tallinnaan ja sieltä englantilaisessa laivassa Kanadaan. Isälleen hän jätti lähtiessään lyhytsisältöisen kirjelipun, jossa hän pyysi anteeksi pakollista pakoaan. Hän kirjoitti tietävänsä, ettei isä olisi koskaan sallinut hänen liittyä siihen ainoaan mieheen, joka häntä ymmärsi ja joka saattoi tehdä hänet onnelliseksi; nyt hänellä muka oli vallassaan voima, joka koroitti hänet korkeammalle kaikkia kohtalon oikkuja, ja niin edelleen. Kreivi R:stä hän ei maininnut sanaakaan.
Salaneuvos H. ei kestänyt tuota perhesurua. Hän kuoli horjumatta uskoen järjen johtotähteen, vähää ennen käskettyään kamaripalvelijaa ottamaan talikynttilästä pois höylänlastun tapaisen muodostuksen, sillä se muka merkitsi, että joku kuolee. Hänen tyttärensä kuuluu Amerikassa jonkin aikaa loistaneen nerollaan, kauneudellaan ja tavattomilla tiedoillaan. Hänen avioliittonsa oli lapseton ja onneton; hänen miehensä hylkäsi hänet, ja sen jälkeen hän elätti itseään muutaman ajan toimittamalla sanomalehteä New Orleansissa ja hukkui viimein höyrylaivaonnettomuudessa Mississippillä. Rödleristä tiedetään vain sen verran, että hän oli edelleenkin kuulu henkien manaamisesta, ja hän on luultavasti ollut Homen edelläkävijä, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kaatumasta taistelussa Floridan intiaaneja vastaan. Helsinkiin hänestä jäi omituinen muisto. Täällä soitettiin harvoin sitraa, mutta sitä useammin kitaraa, ja vielä kymmenen, jopa viisitoistakin vuotta sen jälkeen, kun Rödlerin sitra herätti niin suurta huomiota, olivat täällä kaikki, jotka tahtoivat kuulua hienostoon, kiihkeitä kitaransoiton harrastajia.
* * * * *