Tähän asessori B. lopetti kertomuksensa. Tuskin enää saattoi tuntea häntä entiseksi kuivaksi, kankean ja siron näköiseksi pikku ukoksi, joka aina oli äänetön, jäykkä ja syrjään vetäytynyt. Häntä nähtävästi elähdytti jokin suuri aate, joka piili hänen kertomuksensa pohjalla ja luultavasti oli koko hänen elämänsä periaatteena. Hänen sanoihinsa tuli toisinaan terävyyttä, mitä hänen tavalliseen vaiteliaisuuteensa tottuneet eivät olisi odottaneet, toisinaan taas hellyyttä, joka liikutti häntä itseään kyyneliin. Näkyi selvästi, että hänen sisimpänsä ympärille pitkän ajan kuluessa kovettunut kuori oli auennut; muisto, joka johti hänet ulommaksi hänen tavallista puheenaihettaan, oli herännyt ja tempasi hänet mukaansa. Hän ei ollut lausunut sanaakaan omista tunteistaan, ja kuitenkin ymmärsivät kaikki hänen rakastaneen tuota omituista, oikullista, kaunista tyttöä, jota toinen vaikutin, hänen horjumaton periaatteensa, pakotti hänet niin ankarasti tuomitsemaan ja kuvaamaan epäedulliselta puolelta. Hän oli vanhapoika; kenties juuri tuo hiljainen, ennen aavistamaton rakkaus oli ollut hänen elämänsä ainoa rakkaus, ja kuitenkin hän itse oli tuomitsemassa rakastettuaan, horjahtamatta hiuskarvankaan vertaa siitä, mitä hän piti omantunnon velvollisuutena. Tuokin kuivettunut vanha sydän oli siis kerran uneksinut autuudesta ja taas ollut tyhjä ja autio, sen jälkeen kun sen unelmat olivat haihtuneet; mutta se oli viimein löytänyt päämäärän ja sisällyksen, se täyttyi kokonaan lujasta uskosta ja se sykki lämpimästi vielä sittenkin, kun se jo ammoin oli kuihtunut.

Isäntämme paroni H. oli hämillään ja liikutettu. Hän ehkä katui sitä, että oli sallinut kerrottavan asioista, jotka niin läheisesti ja arkaluontoisesti koskivat hänen sukunsa historiaa. Lisäksi oli kertomuksessa vielä paljon, mikä kävi hänen omien mielipiteittensä kimppuun. Hän virkkoi sentähden hieman närkästyneenä:

— Hyvä asessori, kaikki tuo lienee totta ja pitää paikkansa, sitä en tahdo kieltää, vaikka te siinä kerrotte tapauksia ja vaikuttimia, jotka minulle osaksi ovat tuntemattomia, niin likeisesti kuin ne minua koskevatkin. Suotte kai anteeksi, että teen muutamia huomautuksia?

— Mielelläni, herra paroni. Olen niistä kiitollinen.

— Mitä ensiksikin tulee setääni, näytte panevan erityistä huomiota hänen pikku heikkouksiinsa ja olette samalla unohtanut, että hän muuten oli koko ikänsä ajatteleva mies, joka todella piti järkeä parhaana johtotähtenään eikä tuota lausetta käyttänyt ainoastaan puheenpartena.

— Se on aivan totta, niin hän teki, ja minä sain monesti kunnioittaa hänen terävää ymmärrystään ja hänen järjestelmällistä, hyödyllistä toimintaansa. Mutta minä juuri äsken rohkenin huomauttaa, että usko on sydämen asia, ja siinä kohdin oli tuossa muuten niin erinomaisessa miehessä tyhjyyttä eli siis heikkous, josta minä en oikeastaan syytä häntä, koska se kuului hänen aikakauteensa.

— Meille on kerrottu värikuvin valaistu tarina, kuiskasi rouva N. vieressään istuvalle tohtori C:lle. — Saadaanpas nähdä, että nyt tulee opetus lopuksi.

— No hyvä, jatkoi paroni H.; olettakaamme, että te olette omalta kannaltanne arvostellut setääni oikein: luuletteko, hyvä asessori, että mikään tyttö, vaikkapa hänet olisi kasvatettu minkälaisten periaatteiden mukaan tahansa, on vapaa sydämen erheistä? Te itse oletatte onnettoman rakkauden ja hieman yltiöpäisen luonteen olleen Matilda serkkuni valitettavain erehdysten syynä. Mikä teille sitten antaa oikeuden sekoittaa siihen uskonnollisia mielipiteitä? Eivätkö tuhannet nuoret tytöt, joita sanotaan hurskaiksi, ole samalla tavoin hurmautuneet seikkailijan vehkeistä? Ja jos Matilda olisi ollut hurskas, kuten te näytte toivovan, eikö hänestä silloin luonteensa mukaisesti olisi tullut haaveksija eikä sittenkään mitään pyhimystä? Eikö hänen muihin tyhmyyksiinsä lisäksi olisi tullut kiihkomielisyys, joka on suurin kaikista tyhmyyksistä?

— Herra paroni — sanoi asessori vanhus ja punastui, niin että häneen tuli miltei nuorukaisen lämpöä — minä en tahdo kellekään tyrkyttää vakaumustani. Minä tarkoitan, että jos ymmärrys määrää toimintamme, niin sydän määrää koko elämämme. Sydän on sellainen syvyys, jota ei kukaan ole mitannut ja jota ei mikään maallinen tunne voi täyttää ääriään myöten. Heittäkää siihen kaikki hyveet, kaikki intohimot, jättämättä pois rakkauttakaan, joka kuitenkin on voimakkain niistä kaikista, antakaa kaikkien tunteiden, joiden päämäärä on tässä elämässä, syöksyä siihen ja koettakaa, voitteko niillä täyttää sen pohjattoman syvyyden! Kaikkien näiden äärellisten päämäärien takana, jotka teistä näyttävät käsittävän kaikki, olette vielä huomaava salaisia piiloja, tuntemattomia, kätkössä olevia syvyyksiä, joissa liikkuu jotakin, mitä ette ymmärrä. Nuo salaiset kuilut voivat laajeta tai supistua elämän vaikutelmista, sillä sydän on kimmoisempi kuin kulta tai höyry. Tuo tuntematon jokin voi toisinaan kätkeytyä niin syvälle, ettette aavista sitä olevankaan, toisinaan kohota partaitten tasalle ja uhmaillen vaatia ratkaisua. Nukkukaa, jos voitte nukkua; se tuntematon ei häiritse teitä, ellei ehkä hämäränä unena; kun heräätte, löydätte sen jälleen sydämenne pohjasta. Se pysyy sittenkin aina siellä saavuttamattomana, voittamattomana; ja vaikkapa varustaisitte itsenne suurimman ihmisviisauden aseilla ja vaikka teroittaisitte tuhansia mitä terävimpiä järkisyitä sitä vastustaaksenne, niin sitä ette vältä, sitä ette saa juurineen tuhotuksi; se pysyy kuitenkin aina teidän olemuksenne pohjana. Pitääkö minun sanoa teille, mikä tuo tuntematon on? Se on iäinen elämä, jota ette saa hävitetyksi, koska olette kuolematon henki, te, niinkuin me kaikki. Se on kipinä jostakin korkeammasta, joka on teissä synnynnäistä ja jota ette voi sammuttaa, koska se näkymättömänä yhdistää teidän olemuksenne siihen alkuperään, mistä olette lähtöisin, ja siihen täydellisyyteen, jota kohti kuljette. Oletteko lukenut Schubertia, "Luonnontieteitten yöpuolen" kahdennentoista luennon: tulevaisen elämän voimista, jotka uinuvat nykyisen elämän kätkössä?

— En muista lukeneeni.