— Pyydän teitä lukemaan sen; se vaatii ajattelemista, tyyli on raskasta, mutta hän sanoo teille selvästi sen, mitä minä saatan vain hämärästi sanoa. Hän sanoo, mitenkä se laki, joka yhdistää koko luonnon ketjun, aina, kaikissa olemassaolon muodoissa asettaa toiseen vaillinaisempaan renkaaseen seuraavan, täydellisemmän renkaan eteen. Planeettakunnassa, maanmuodostuksissa, kasvikunnassa, eläinkunnassa, kaikkialla huomaatte, mitenkä olemassaolon korkeampi muoto aina aavistuksellisena ulottuu alempaan muotoon. Korkeimmissa kasvilajeissa on jo korkeampaa elämää kukan surumielisessä tuoksussa; jaloimpien eläinsukujen katseessa on jotain inhimillistä, ja ihmisessä itsessään on lukemattomia kauniita, vaikka harvoin ymmärrettyjä heijastuksia seuraavasta renkaasta. Oletteko nähnyt, mitenkä tylsämielisen ihmisen eläimellisen veltot kasvot jalostuvat, inhimillistyvät kuolinhetkellä? Oletteko koskaan nähnyt kuolevan lapsen silmissä yliluonnollista, kirkastunutta loistoa? On selvää, että tuo tuntematon korkeampi esiintyy kirkkaimmin siirtymisen hetkenä, jopa vaikuttaa hävittävästikin olemassaolon alempaan muotoon. Mutta se leimahtelee kaikkialla elämässä, neron korkeimmissa mielijohteissa ja oppimattomimmankin hämärissä aavistuksissa — ainoastaan siten, että se, mikä on tulevassa elämässä ilmenevä täysin itsetietoisena voimana ja kukkana, se esiintyy täällä käsittämättömänä, alati tyydyttämättömänä kaipuuna, niinkuin tuo ihmeellinen, sanoin ilmaisematon kevääntunne, joka toisinaan tuoksuu ilmassa sydäntalvella. Tuo kaipuu, herra paroni, on sydämemme tyhjä kohta, ja koska se tähyilee lakkaamatta pois päin, eivät sitä koskaan voi ajalliset päämäärät täyttää. Mutta alati, alati se vain etsii täyttymystä ja tyydytystä. On ainoastaan yksi, mikä sen voi kokonaan täyttää, ja se on sen oma alkulähde, iankaikkinen elämä Jumalassa. Missä sitä ei ole, siinä kaipuumme hapuilee pimeässä, ja pimeässä kohtaa sitä toinen maailma, aavenäkyjen maailma, jotka ovat siinä uskonnon kaltaisia, että ne näyttävät toisten piirien olennoilta, tämän elämän jälkeisen elämän varjoilta. Haparoiva kaipuumme tarttuu silloin niihin ja luulee niistä löytäneensä ikuisen päämääränsä. Mutta se pettyy: nuo varjot ovat ainoastaan maallisen olemassaolomme heikkoja heijastuksia, samasta maailmasta peräisin olevia haamuja kuin me itsekin ja sentähden voimattomia, epäitsenäisiä olioita niinkuin mekin, kykenemättömiä ratkaisemaan meidän olemassaolomme arvoitusta tai sammuttamaan henkemme ääretöntä janoa,
— Ja nyt, herra paroni — jatkoi asessori lujasti ja vakavasti — olen vastannut teidän kysymyksiinne niin hyvin kuin kykenen. Minun vakaumukseni on lyhyesti sanoen se, että kaikki tyhjyys pyrkii täyttymään. Täydellinen uskottomuus on mahdoton: ken ei usko Jumalaan, hänen täytyy uskoa aaveisiin.
— Mutta te uskotte molempiin, te, herra asessori! puuttui tohtori C. ilvehtien puheeseen, tahtoen siten kääntää keskustelun vähemmän vakavaksi.
— Suokaa anteeksi, herra tohtori, — vastasi vanhus — te teette vain samoin kuin tuhannet muut: te sekoitatte uskon ja harhauskon. Minä uskon henkien olemassaoloon, koska se on luonnollinen johtopäätös sielun kuolemattomuudesta. Siitä, onko niiden mahdollista vai mahdotonta poikkeustapauksissa tulla maallisten aistimiemme tajuttaviksi, en tahdo lausua mitään mielipidettä. Minä en ole koskaan nähnyt kummituksia ja toivon, etten koskaan näekään. Mutta vaikka uskonkin henkien olemassaoloon, en sen sijaan, herra tohtori, usko taikoja ja vielä vähemmin uskon sokeaan kohtaloon — siis en kolmentoista hengen pöydässä istumiseen tai oljenkorsiristeihin tai muutamiin menestystä tai vastoinkäymistä tuottaviin päiviin, koputushenkiin tai paljoon muuhun semmoiseen, jolla ei inhimillisessä eikä jumalallisessa mielessä voi olla mitään järjellistä merkitystä.
— Ei, malttakaahan toki, nyt tulee teistä jo itseänne kohtaan uskoton! huudahti rouva N. kohottaen varoittavasti etusormeaan. — Mitä tämä on: te uskotte henkiin, mutta ette koputushenkiin? Saadaanpahan nähdä, että te, kunnon asessori, viimein rohkenette epäillä itse Homeakin!
— Ja pyhää psykografia! kuiskasi tohtori C. vilkaisten isäntäämme.
— Niin, kautta kunniani — virkahti paroni H. — asessori on vaadittava edesvastuuseen vääräuskoisuudesta. Enkö jo sanonut, että niinä lopultakin olen oikeauskoisin koko tässä arvoisassa seurassa?
— Koputushenget ovat ilvettä ja Home ilvehtijä, vastasi asessori kuivasti.
— Oh, asessori — nauroi rouva N. — älkää luulkokaan pääsevänne asiasta mahtisanalla! Homeko ilveilijä? Mutta tuohan on valtiopetos!
— Sanokaa majesteettirikos! virkkoi tohtori C. väliin. Kun muistamme, mitä tapahtui talvipalatsissa ja Tuileriain linnassa…